Sosiaalinen yritys

Sosiaalinen yritys

Sosiaalinen yritys on yhdistelmä työttömyydestä huolehtimista, yhteiskunnallisen palvelutuotannon turvaamista ja liiketoimintaa. Se on julkisyhteisö, jonka työvoimasta merkittävä osa on ns. vaikeassa työmarkkina-asemassa olevia ja jonka tuloista pääosa muodostuu hyödykkeiden myyntiin perustuvan liiketoiminnan tuotoista. Euroopassa sosiaalisten yritysten liiketoimintavoitot palautuvat yleensä suoraan yhteisön toimintaan ja sen kehittämiseen. Suomessa voitonjakoa ei ole rajoitettu. Euroopassa ajatus sosiaalisesta yritystoiminnasta pohjautuu 1970-luvulla perustettuihin työosuuskuntiin (esim. Italia), joissa työttömät työllistivät itsensä liiketoimintaa harjoittamalla. Käsitteenä sosiaalinen yritys nousi esiin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa 1990-luvun alussa.

Sosiaalisen yritystoiminnan kentällä on 1990-luvulta lähtien vallinnut kaksi mallia: toisessa mallissa on korostettu sosiaalista perustarkoitusta (työllistäminen ja paikallinen peruspalvelutuotanto) ja toisessa toiminnan liiketaloudellista ulottuvuutta. Ensin mainittua mallia on kutsuttu palveluja tuottavaksi sosiaaliseksi yritykseksi (social enterprise) ja viimeksi mainittua työllistäväksi sosiaaliseksi yritykseksi (social firm). Palveluja tuottavissa sosiaalisissa yrityksissä liiketoiminnan tuotot palautetaan suoraan yhteisön toiminnan ylläpitämiseen, tähdätään paikallisen tai alueellisen peruspalvelutuotannon vahvistamiseen ja työllistämistä tuetaan merkittävin julkisin tuin. Työllistävän sosiaalisen yrityksen mallissa korostetaan liiketoiminnan tärkeyttä palkkatulojen ensisijaisena lähteenä. Molemmissa malleissa painotetaan, että työllistetyt ovat sosiaalisissa yrityksissä samassa asemassa kuin muutkin työntekijät ja nauttivat sopimusten mukaista normaalipalkkaa.

2000-luvun taitteessa virinneessä suomalaisessa keskustelussa sosiaalisesta yritystoiminnasta on huomioitu molemmat edelliset mallit. Kauppa- ja teollisuusministeriön asettaman työryhmän raportin (2002) myötä julkisessa keskustelussa alettiin painottaa työllistävän sosiaalisen yrityksen mallia, joskin siihen sovellettiin palveluja tuottavan sosiaalisen yrityksen mallista tuttuja arvoja ja ajatuksia:

Hyvin toimivasta sosiaalisesta yrityksestä voidaan tunnistaa ainakin seuraavanlaisia piirteitä:

• Sosiaalinen tavoite kantovoimana, mutta taloudellinen tavoite menestystekijänä
• Hyvä liikeidea ja perustarkoituksena tuottaa tuotteita ja palveluita avoimille markkinoille
• Osaava yritysjohto
• Kuntoutusprosessin osa: sosiaalinen yhteisö - sosiaalinen yritys - normaali yritys.
• Vajaakuntoinen on tasa-arvoinen työntekijä yrityksessä, ei asiakas
• Noudattaa kilpailusäännöksiä
• Verkostoyhteistyön osaava ja paikallistuntemuksen omaava.

Kauppa- ja teollisuusminiteriön lisäksi lain valmisteluun Suomessa osallistuivat työ- ja sosiaali- ja terveysministeriö, sekä kaikkiaan 76 työmarkkinajärjestöjä, työllistäviä järjestöjä ja työvoimahallintoa edustanutta tahoa. Varsinainen lakivalmistelu tehtiin työelämä- ja tasa-arvovaliokunnassa. Myös tutkijoilla (mm. EMES-verkosto) ja tutkimuksilla (esim. Mannila 1996; Stenholm ja Lehto 2000) oli merkittävä asema suomalaisen mallin muotoutumisessa.

Miksi Suomessa katsottiin ylipäätään tarvittavan sosiaalisia yrityksiä? Sosiaalisista yrityksistä alettiin lamanjälkeisessä Suomessa puhua siinä yhteydessä, missä julkinen työllistämistoiminta ja erityisryhmien palvelutuotanto problematisoitiin kalliina ja tehottomana. Työ- ja sosiaalihallinnossa katsottiin, että tarvitaan uusia ratkaisuja, joissa yhdistyy eri toimijakenttien ja sektoreiden parhaat puolet: yritysmaailman tehokkuus ja johtamistavat, kansalaistoiminnan kansalaislähtöisyys ja julkisen sektorin rahoitusjärjestelmä. Problematisointi kiteytyi ajatukseen sosiaalisesta yritystoiminnasta.

Sosiaalisia yrityksiä koskeva laki (L1351/2003) astui voimaan 1.1.2004. Laissa (4 §) sosiaalisen yrityksen pääpiirteet määritellään seuraavasti:

”Sosiaalisten yritysten rekisteriin rekisteröidään […]elinkeinotoimintaa harjoittava yhteisö ja säätiö sekä muu elinkeinonharjoittaja joka on sanotun lain mukaisesti merkitty kaupparekisteriin; joka tuottaa liiketaloudellisin periaattein hyödykkeitä; jonka palveluksessa olevista työntekijöistä on vähintään 30 prosenttia vajaakuntoisia tai yhteensä vähintään 30 prosenttia vajaakuntoisia ja pitkäaikaistyöttömiä (työllistettyjen osuus); ja joka maksaa kaikille palveluksessaan oleville työntekijöille heidän tuottavuudestaan riippumatta kyseisellä työalalla noudatettavassa työehtosopimuksessa täysin työkykyiselle sovitun palkan, tai jollei tällaista työehtosopimusta ole, tavanomaisen ja kohtuullisen palkan kyseisestä työstä.”

Lain valmistelun alkuvaiheessa vuosituhannen vaihteessa sosiaalisista yrityksistä haettiin pelastusta kolmannen sektorin riittämättömäksi katsottuun työllistävyyteen. Työpaikkojen väheneminen aiheutti sen, että erityisesti fyysisesti ja psyykkisesti vajaakuntoiset, päihderiippuvaiset ja muut heikossa työmarkkina-asemassa jäävät entistä helpommin työmarkkinoiden ulkopuolelle, usein pysyvästi. Sama uhka nähtiin iäkkäiden työttömien ja pitkäaikaistyöttömien kohdalla. Kaikkein heikoimmassa työmarkkina-asemassa ovat heikosti koulutetut ja ikääntyvät vajaakuntoiset, ja heistä monet ajautuvatkin työmarkkinoiden ulkopuolelle pitkäaikaiseen tukiriippuvuuteen, taloudellisiin vaikeuksiin ja lopulta eläköitymiseen. Sosiaalisesta yrityksestä on haettu dynaamisempaa vaihtoehtoa vammaisten ja vajaakuntoisten työtoiminnalle, ja lakimuotoilun yhteydessä mainittiin toistuvasti, että sosiaalisen yrityksen on tarkoitus olla viimeinen vaihe tukityöllistämisessä ennen tavalliseen työpaikkaan sijoittumista. Erityistyöllistämisessä nojataankin ideaan niin sanotusta työllistymisen portaikosta, joka johtaa erilaisten toimenpiteiden ja statusten kautta työpaikkaan avoimilla työmarkkinoilla. Ideaalimallissa vajaakuntoinen ohjattaisiin heti aluksi oikealle portaikon tasolle ja kuntoutumisen edistyessä liikkuminen tasolta toiselle olisi sujuvaa. Laissa oli oma pykälänsä sekä vajaakuntoisten että pitkäaikaistyöttömien työllistämiseksi tarkoitetuista palkkatuista: pitkäaikaistyöttömän työllistämiseen sosiaalisen yrityksen oli mahdollista saada 976 euroa kuukaudessa palkkatukea (enimmäisaika 1 vuosi) ja vajaakuntoisten työllistämiseen saman verran, mutta kahdeksi vuodeksi tai työllistettävän terveydentilasta riippuen pysyvästikin.

Lakia kritisoitiin paljon heti sen voimaanastumisen jälkeen. Kritiikkiä saivat ennen kaikkea palkkatuen vähyys ja lyhytkestoisuus. Sosiaalisia yrityksiä oli lain voimaantulon jälkeisenä kahtena vuotena merkitty rekisteriin vain joitain kymmeniä. Sen katsottiin kertovat lain epäonnistumisesta. Niistä ei ollut muodostunut niin merkittävää erityistyöllistäjää kuin oli ajateltu. Lisäksi sosiaalisten yritysten merkittävyyttä söivät muut samanaikaisesti toteutetut työllistävyyttä edistävät hallinnolliset uudistukset, jotka takasivat myös muille yhteisöille edellytyksiä entistä parempaan palkkatukeen (esim. Laki julkisesta työvoimapalvelusta annetun lain muuttamisesta, L 1216/2005). Kritiikki johti lakimuutokseen, joka astui voimaan 1.5.2007. Keskeisin muutos koski palkkatukien korotuksia 50 prosenttiin palkkauskustannuksista (kuitenkin enintään 1300 euroon kuukaudessa), projektituen ehtojen muuttaminen sosiaalisille yrityksille paremmin sopiviksi sekä kohderyhmän laajentaminen. Lakia hyväksyessään eduskunta edellytti säädöksiä tarkistettavan siten, että myös mielenterveyskuntoutujat, kuntoutustuella olevat henkilöt sekä eläkkeensä lepäämään jättäneet henkilöt voisivat työllistyä sosiaalisiin yrityksiin nykyistä paremmin. Lisäksi eduskunta edellytti, että kielitaito-ongelmaisia maahanmuuttajia voitaisiin työllistää sosiaalisiin yrityksiin jo ennen 500 työttömyyspäivän päättymistä korkeimmalla korotetulla palkkatuella.

Huhtikuussa 2008 sosiaalisten yritysten rekisterissä oli 152 yritystä. Juridiselta muodoltaan 75 prosenttia niistä on osakeyhtiöitä, kommandiittiyhtiöitä tai toiminimiä. Noin 25 prosenttia organisaatioista on yhdistys- tai säätiömuotoisia. Vajaa puolet kaikista rekisterissä olevista yrityksistä on jossain vaiheessa elinkaartaan ollut ”perinteisiä” kolmannen sektorin organisaatioita, eli yhdistys-, osuuskunta- tai säätiömuotoisia. Rekisterissä olevat yritykset toimivat monilla toimialoilla. Tyypillisiä toimialoja ovat esimerkiksi metalliteollisuus, kierrätys, kiinteistöpalvelut, puu- ja rakennusala, sekä sosiaali- ja hyvinvointipalvelut.

Kirjallisuutta aiheesta

Borzaga, Carlo & Defourny, Jacques (toim.) (2001) The Emergence of Social Enterprise. London & New York: Routledge

Huotari, Tiina, Pyykkönen, Miikka & Pättiniemi, Pekka (2008) Sosiaalisen ja taloudellisen välimaastossa. Tutkimusnäkökulmia suomalaiseen sosiaaliseen yritykseen. Helsinki: STKL.

Mannila, Simo (1996) Sosiaaliset yritykset Euroopassa. Eräitä käytännön näkökulmia. Helsinki: Stakes.

Pättiniemi Pekka (2006) Social Enterprises as Labour Market Measure. Doctoral dissertation. Kuopio University Publications E. Social Sciences 130. Kuopio.

Stenholm, Pekka & Lehto, Johanna (2000) Sosiaalinen yritys Suomessa. Soveltuvuustutkimus sosiaalisen yrityksen mallista. Turku: Turun kauppakorkeakoulun yritystoiminnan tutkimus- ja koulutuskeskus.

Miikka Pyykkönen