Kansalaisjournalismi

Kansalaisjournalismi

Kansalaisjournalismi-termi viittaa kansalaisten huomioimiseen ja osallistamiseen journalismissa. Kansalaisjournalismi on sellaista ammattijournalismia, joka tietoisesti tähtää julkisen keskustelun synnyttämiseen ja kansalaisten osallistumisen kannustamiseen sekä vuorovaikutukseen.

Kansalaisjournalismi-termiä käytetään nykyään monessa merkityksessä, mikä vaikeuttaa keskustelua aiheesta. Alkuperäisessä merkityksessään se viittaa Amerikassa 1990-luvulla syntyneeseen journalismin uudistusliikkeeseen, jossa pyrittiin palauttamaan yhteys viestinten ja kansalaisten välille. Liikettä kutsuttiin nimellä public journalism tai civic journalism. Suomessa se käännettiin muotoon kansalaisjournalismi.

Nykyään kansalaisjournalismi-termiä käytetään usein kuvaamaan myös – useimmiten verkossa tapahtuvaa – kansalaisten oma-aloitteista julkaisemista, itsenäistä tiedonhankintaa, blogi-kirjoittelua ja itse otettujen valokuvien julkaisemista. Englanniksi tällaista toimintaa kutsutaan usein termillä citizen journalism, joka sekin kääntyy helposti Suomessa kansalaisjournalismiksi. Tästä johtuu käsitteen sekavuus suomalaisessa keskustelussa. Kuitenkin esimerkiksi bloggaamista tai Nopola Newsin (www.nopolanews.fi) kaltaista yhteisöllistä julkaisemista voisi pikemminkin kutsua kansalaisten vertaisviestinnäksi tai kansalaismediaksi kuin kansalaisjournalismiksi.

Alkuperäisessä merkityksessään kansalaisjournalismi on siis ammattimedioissa toteutettavaa journalismia, eräänlainen vastakohta niin sanotulle eliittijournalismille, jonka sisällöt ja esitystavat määräytyvät talouden, politiikan ja hallinnon lähtökohdista. Kansalaisjournalismin periaatteiden mukaan aina ei tarvitse lähteä hakemaan vastauksia asiantuntijoilta tai virkamiehiltä, vaan kansalaisten omia kokemuksia ja tietoa pitäisi hyödyntää journalismissa nykyistä enemmän.

Kansalaisjournalismi on siis 1) uudistusliike, joka pyrkii muutamaan journalismia sellaiseksi, että se ottaisi tavalliset ihmiset paremmin huomioon. Se on myös 2) joukko menetelmiä eli työkäytäntöjä, joilla journalistisesta tiedonhankinnasta ja kirjoitustavoista pyritään tekemään kansalaislähtöisempiä. Tämän lisäksi kansalaisjournalismi on 3) filosofia tai teoria, joka käsittelee viestinten roolia julkisuudessa ja demokratiassa.

Kansalaisjournalismi toimi uudistusliikkeenä 1990-luvulta 2000-luvun alkuun. Kansalaisjournalismin idea kokosi yhteen amerikkalaisia toimittajia, tutkijoita, mediaorganisaatioita ja erilaisia säätiöitä, jolloin syntyi löyhä liike. Tämä liike tuotti useita kokeiluja ja projekteja, joissa kehiteltiin etupäässä sanomalehdissä sellaisia työmenetelmiä ja juttutyyppejä, joissa kansalaiset otettiin mukaan journalismin tekemiseen tasavertaisina toimijoina ns. eliittilähteiden kanssa. 1990-luvun kokeilut keskittyivät vaaleihin sekä erilaisiin paikallisiin teemoihin, kuten kaupunkisuunniteluun, rikollisuuteen tai vähemmistöihin. Vaalikokeiluissa pyrittiin siihen, että vaaleja edeltävässä uutisoinnissa keskityttäisiin asioihin, joilla on merkitystä äänestyspäätöstään miettiville kansalaisille (kansalaisten agenda), ei niinkään siihen, kuka johtaa vaalitaistelua mielipidemittauksissa. Erilaisista teemoista tehdyt hankkeet puolestaan hyödynsivät muun muassa keskusteluryhmiä ja muita osallistavia menetelmiä, joiden avulla tavallisten ihmisten arkinen tieto ja kokemus kaivettiin esille. Kansalaisjournalismikokeilut levisivät 1990-luvun lopulla myös Amerikan rajojen ulkopuolelle, muun muassa Pohjoismaihin.

Vaikka kansalaisjournalismi on uudistusliikkeenä jo hiipunut, on se edelleen voimissaan työkäytäntöinä. Viestimet kamppailevat jatkuvasti siitä, kuinka he voivat sisällöllään puhutella kansalaisia – ja säilyttää levikkinsä tai katsoja- ja kuuntelijamääränsä. On siis selvää, että kansalaisjournalismikäytäntöjä ovat motivoineet myös mediatalouden paineet. Erääksi välineeksi tässä kamppailussa on otettu kansalaislähtöiset työmenetelmät: on haluttu tehdä journalismia, joka on relevanttia kansalaisille. Eri toimituksissa on kehitelty tapoja, joilla kansalaismielipidettä kuunnellaan paremmin, kehitetään toimittajien ja lukijoiden vuorovaikutusta, haetaan lukijoilta juttuaiheita ja näkökulmia tai otetaan tavallisia ihmisiä mukaan juttukeikoille esittämään kysymyksiä päättäjille. Kansalaisjournalistisista menetelmistä on hyötyä myös nykyisessä tilanteessa, jossa verkkoviestintä on kasvanut ja osallistavien menetelmien käyttö on yhä helpompaa. Viime aikoina onkin alettu puhua kansalaisjournalismin lisäksi myös osallistavasta journalismista (participatory journalism). Tässäkin tapauksessa termein käyttö on melko sekalaista, mutta yleensä termillä participatory journalism viitataan siihen, että lukijoille annetaan mahdollisuus osallistua journalismin tekemiseen jossakin verkkojulkaisussa. Useimmiten ihmiset tällöin joko itse tuottavat aineistoja, kuten kuvia tai tekstejä, tai kommentoivat toimittajien artikkeleita.

Tieteellisessä keskustelussa ja journalismin tutkimuksessa käytetään edelleen käsitettä kansalaisjournalismi. Filosofiana ja teoriana kansalaisjournalismi on siis edelleen relevantti aihealue. Teoreettista keskustelua journalismin roolista ja suhteesta demokratiaan käydään jatkuvasti, eikä kansalaisjournalismista käytyä keskustelua kannata unohtaa, vaikka teknologian kehitys onkin muuttamassa journalismin välineitä ja julkaisualustoja. Oleellista on, että kansalaisjournalismissa yleisöön suhtaudutaan kansalaisina, siis aktiivisina toimijoina, ei vain median kuluttajina tai vastaanottavana massana. Kansalaisen rooli journalismissa – niin perinteisessä kuin uudessakin mediassa – on edelleen alue, joka vaatii myös käsitteellistä keskustelua. Teoreettisessa mielessä kansalaisjournalismi on relevanttia myös siinä keskustelussa, jossa käsitellään julkisuutta ja demokratian toimivuutta. Kansalaisjournalismi ei varsinaisesti sitoudu minkään demokratiateoriaan, mutta pitää oleellisena sitä, että demokratia on kansalaisten toimintaa. Kansalaisjournalismi ei siis näe kansalaisia vain äänestäjiksi tai päätöksenteon kohteiksi. Tätä kautta kansalaisjournalismin demokratiakäsitys tulee lähelle deliberatiivista demokratiakäsitystä, jossa median tehtävänä on edesauttaa deliberatiivisen keskustelun syntymistä, ei pelkästään informoida yleisöä.

Kirjallisuutta aiheesta

Glasser, Theodore L. (toim.) (1999) The Idea of Public Journalism. New York: The Guilford Press.

Haas, Tanni (2007) The Pursuit of Public Journalism. Theory, Practice and Criticism. New York: Routledge.

Heikkilä, Heikki (2001) Ohut ja vankka journalismi. Kansalaisuus suomalaisen uutisjournalismin käytännöissä 1990-luvulla. Tampere: Tampereen yliopistopaino.

Rosen, Jay (1999) What Are Journalists For? New Haven and London: Yale University Press.

Laura Ruusunoksa