Republikanismi

Republikanismi

Republikanismi-käsitteen (suom. tasavaltalaisuus) juuret ovat antiikin Roomassa, jossa latinankielinen termi res publica merkitsi julkista asiaa, ja viittasi siten hallintotapaan, jonka mukaan kaikkia kansalaisia koskevien asioiden päätöksistä täytyisi keskustella aluksi vapaasti yhteisessä julkisessa tilassa, ja myöhemmin päättää kaikkien kansalaisten kesken (ks. esim. Kylmäkoski 2000, 3). Klassisessa merkityksessään se korostaa kansalaishyveiden (civic virtue) ja –velvollisuuksien merkitystä, tasavaltalaista valtiomuotoa, edellyttää kansalaisten aktiivista osallistumista valtiolliseen elämään ja pitää yhteisön yhteisen hyvän tavoittelua yksilöiden intressejä tärkeämpänä tavoitteena. Uusi republikanismin teoria sisältää myös omanlaisensa käsityksen vapaudesta.

Aristotelesta voidaan pitää ensimmäisenä, joka tiivisti republikanismin sisältönä pidetyt periaatteet teorian muotoon korostaen, kuinka julkinen puhe ja osallistuminen ovat välttämätön osa onnellista elämää. (Aristoteles 1991, 186–188.) Aristoteleen hahmottelema republikanismi korosti yhtäältä kansalaisuutta osallistumisena ja aktiivisuutena, ja toisaalta kiinnitti huomionsa yhteisöön ja sen etuun yksilön oikeuksien sijasta. Republikanismi-käsitteen sisältö muovautui muun muassa Platonin ja Aristoteleen ajatusten pohjalta edelleen antiikin Roomassa, jossa käsitteen merkittävimpiä määrittelijöitä oli Cicero. Hänen pohdintojensa myötä republikanismin sisältö tiivistyi tarkoittamaan julkiseen keskusteluun ja yhteiseen päätöksentekoon nojaavaa ajatusta tasavaltalaisesta hallitusmuodosta.

Fischerin (2006) mukaan republikanismin ideaali katosi autokraattiseksi muuttuneen Rooman sekä kristinuskon nousun myötä, jonka seurauksena yksilöiden julkinen elämä menetti laajalti merkitystään. Vasta 1400-luvun renessanssihumanismi herätti uudelleen henkiin ajatuksen yhteiskunnallisesta tai poliittisesta elämäntavasta (”vivere civile tai vivere politico”), jonka mukaisesti ihmiset hallitsevat itse itseään lakien kautta, osallistuvat asioiden julkiseen harkintaan ja hoitavat julkisia virkoja. (Fischer 2006, xxxiii-xxxiv.) Tätä antiikin ihanteita mukailevaa republikanismia kutsutaan usein klassiseksi republikanismiksi. Esimerkiksi van Gelderenin ja Skinnerin (2002) mukaan sille on tyypillistä käsitys vapaudesta vastakohtana orjana olemiselle, jonka ajateltiin johtavan tiettyihin kansalaisoikeuksiin ja tuottavan siten käsityksen kansalaisesta, joka käyttää noita oikeuksiaan julkisesti (van Gelderen & Skinner 2002, 2-3).

Modernin republikanismin synty sijoitetaan puolestaan yleisesti Ranskan ja Yhdysvaltojen vallankumouksien yhteyteen (ks. esim. Jennings 2000, 577). Vallankumouksissa muotoutunut republikanismi perustui vahvasti valistusajan ajattelijoiden, erityisesti Montesquieun ja Rousseaun, versioihin republikanismista. Näin moderni republikanismi päätyi korostamaan osallistuvan kansalaiskäsityksen ja julkisen harkinnan ja päätöksenteon ohella vallanjakoa, ja muotoutui ennen muuta aristokraattista monarkiaa ja aateliston etuoikeuksia vastustavaksi ideologiaksi. (Pettit 1997, 133.) Modernin republikanismin kulmakiveksi muodostuikin ajatus kansalaisten suorasta suhteesta valtioon ja sen päätöksentekoon, joka tiivistyi lopulta vaatimukseen tasavaltaisesta valtiomuodosta. Lopulta kansan päätöksentekovaltaa ja julkista osallistumista korostanut vallankumousten republikanismi oli merkittävästi edesauttamassa tasavaltaisten valtiomuotojen yleistymistä Euroopassa 1800-luvulta lähtien.

Omana aikanamme republikanismia on määritelty edelleen muun muassa tietynlaisiksi hallintotavoiksi, kansalaisten rooliksi ja vapauskäsitykseksi. Erityisesti liberalismin kritiikistä noussut niin kutsuttu uusrepublikanismi korostaa republikanismin yhteisökeskeistä luonnetta vastauksena liberalismin individualismille, ja tuo esiin kansalaisen myös velvollisuuksia omaavana, aktiivisena toimijana vastavetona liberalismin passiiviselle kansalaiselle. (ks. esim. Isin & Wood 1999, 9-12; Beiner 1995, 14-16.) Uusissa republikanismin määritelmissä käsitellään republikanismia usein myös tietynlaisena vapauskäsityksenä. Esimerkiksi Philip Pettitin (1997) mukaan republikanismin ydin on vapauskäsitteessä, jossa vapaus määritellään ei-dominointina (non-domination). Tällöin republikanistinen vapauskäsitys muodostaa vastaparin liberalistiselle vapauskäsitykselle, jossa vapaus mielletään ei-häirintänä (non-interference). Pettitin mukaan juuri vapaus ei-dominointina muodostaa pohjimmaisen sisällön republikanismille, ja sen aiemmat sisällönmäärittelyt kuten aktiivinen kansalaisuus ja julkinen päätöksenteko olisivatkin ainoastaan tämän vapauskäsityksen ilmentymiä ja edellytyksiä. (Pettit 1997, 21-41.) Uusrepublikanismi uudenlaisine korostuksineen osoittaakin mainiosti, kuinka republikanismin käsite on hyvin tiukasti sidoksissa aikaan ja määrittelijänsä pyrkimyksiin. Republikanismille elimellisiä ja määritelmissä aina läsnä olevia piirteitä ovat kuitenkin tasavaltalaisen valtiomuodon, julkisen päätöksenteon ja osallistuvan kansalaisuuden periaatteet.

Kirjallisuutta aiheesta

Aristoteles. 1991. Politiikka. Helsinki: Gaudeamus.

Beiner, R. (toim.) 1995. Theorizing Citizenship. New York: State University Press of New York.

Fischer, M. 2006. Machiavelli’s Rapacious Republicanism. Teoksessa Rahe, P.A. (toim.) 2006. Machiavelli’s Liberal Republican Legacy. Cambridge: University Press.

Isin, E.F. & Wood, P.K. 1999. Citizenship & Identity. London: Sage Publications.

Jennings, J. 2000. Citizenship, Republicanism and Multiculturalism in Contemporary France. British Journal of Political Science (2000), 30: 575-598. Cambridge University Press.

Kylmäkoski, M. 2000. The Virtue of the Citizen. Jean-Jacques Rousseau’s Republicanism in the Eighteenth-Century French Context. Tampereen Yliopistopaino.

Pettit, P. 1997. Republicanism. A Theory of Freedom and Government. New York: Oxford University Press.

van Gelderen, M. & Skinner, Q. (toim.) 2002. Republicanism. A Shared European Heritage.

Vol I. Canbridge: University Press.

Taina Keinänen