Kolmas sektori
Kolmas sektori
Käsite
Eronteko yhteiskuntaelämän sektoreiden välillä (ensimmäinen sektori – markkinat ja yrityselämä, toinen sektori – valtio ja julkinen sektori, kolmas sektori - kansalaisjärjestöt ja vapaaehtoinen kansalaistoiminta, neljäs sektori – perhe, kotitaloudet, intiimit suhteet) perustuu ajatukseen, että sektorit edustavat suhteellisen itsenäisiä sosiaalisen todellisuuden alueita ja että kukin niistä toimii oman erityisen logiikkansa mukaisesti. Sektoreilla viitataan useimmiten kyseisten yhteiskuntaelämän alueiden järjestäytyneeseen, pysyviksi rakenteiksi institutionalisoituneeseen puoleen. Termi kolmas sektori viittaa siten yleisimmin kansalaisyhteiskunnan järjestöihin ja säätiöihin.
Kolmannen sektorin erityislaatua kuvaavat sellaiset määreet, kuten ei-voittoa tavoitteleva kansalaistoiminta ja vapaaehtoisuus. Järjestäytyneen kansalaistoiminnan ajatellaan määräytyvän aatteelliselta, arvo- ja intressiperustalta kansalaisten omaehtoisten keskustelujen ja yhteenliittymisen tuloksena. Kolmannen sektorin organisaatiot vaihtelevat suuresti niin kokonsa kuin toimintojensakin puolesta. Niihin luetaan yleisesti muun muassa naapuruus-yhdistykset, urheiluseurat, virkistys-yhdistykset, yhdyskuntien paikallisyhdistykset, avustusjärjestöt, kirkot, ammatilliset järjestöt, avustussäätiöt ja erilaiset hyvinvointiorganisaatiot.
Kolmannen sektorin läheistermejä ovat – rajanvetoina muihin sektoreihin - ”epävirallinen sektori”, ”autonominen sektori” ja ”pehmeä sektori”. Käsitteen kolmas sektori käyttö ei ole ollut selkeärajaista eikä yhdenmukaista. Laajimmillaan sillä on viitattu ei-kulutuskeskeiseen elämäntapaan ja elämänasenteeseen. Toisaalta sen piiriin on voitu lukea myös yhteiskunnalliset liikkeet, joista osa on muodollisesti järjestäytyneitä, osa taas epämuodollisia verkostomaisia muodostumia.
Kolmas sektori tulee käsitteenä lähelle kansalaisyhteiskunnan käsitettä, ja toisinaan niitä on käytetty lähes synonyymeina. Kansalaisyhteiskunnasta puhuttaessa on kuitenkin tähdennetty muodollisiksi yhdistyksiksi järjestäytyneen puolen lisäksi ruohonjuuritason spontaania luonnetta, ja myös poliittista ulottuvuutta. Kansalaisyhteiskunta määrittyi poliittisesti erityisesti Itä-Euroopan vallankumousten yhteydessä 1990-luvun taitteen molemmin puolin, ja länsimaissa myös ns. uusien yhteiskunnallisten liikkeiden vaikutuksesta.
Käsitteen tausta ja kehityspiirteitä
Käsite kolmas sektori on peräisin 1960-luvulta Yhdysvalloista. Sen alkuperäisenä esittäjänä pidetään Amitai Etzionia. Viimeistään 1970-luvulla käsite kulkeutui laajempaan käyttöön myös Euroopassa muun muassa OECD:n kautta. Tämän myötä huomion kohteeksi tuli 1980-luvulla vapaaehtoisjärjestökentän merkitys työllisyyden hoidossa ja sosiaalisten palvelujen tuottajana. Kolmannen sektorin katsannossa vapaaehtoisjärjestöt edustivat inhimillistä ja pehmeää vaihtoehtoa työllistämisessä. Lisäksi ajateltiin, että kolmas sektori voisi toimia mahdollisena palveluiden tuottajana ja julkisten palveluiden osittaisena korvaajana valtiontalouden ajautuessa rahoituskriisiin. Paikalliset yhdistykset, itseapu- ja naapuriapu-ryhmät kykenisivät julkissektoria paremmin huomioimaan palveluita tarvitsevien tarpeet.
Kolmannen sektorin taloudelliset, työllisyys- ja palvelunäkökohdat vahvistuivat yhteiskuntapolitiikassa 1990-luvun laman olosuhteissa. Jo tätä ennen keskustelua oli avannut Jeremy Rifkinin pohdinta ”työn lopusta” ja kolmannen sektorin mahdollisuudesta massatyöttömyyden lievittäjänä. Hyvinvointivaltion rahoituspohjan kriisiytyessä 1990-luvulla järjestöjen merkitys palveluiden tuottamisessa nousi vilkkaan huomion kohteeksi.
Kolmannen sektorin tutkimuksessa uutta vaihetta edusti kansainvälisen filantrooppiryhmän vuonna 1990 organisoima laaja projekti ”Johns Hopkins Comparative Nonprofit Sector Project”. Sen tarkoituksena oli syventää teoreettista ymmärrystä nonprofit- (ja ei-valtiollisesta – Non-Governmental Organizations) sektorista useissa maissa tehtävien empiiristen erittelyjen ja niiden vertailujen avulla. Tutkimusten perusteella ilmeni tarvetta käsitteelliseen kehittelyyn. Vuonna 1994 pidetyssä kongressissa nähtiin muutostarvetta ei-voittoa tuottavan talouden erityistarkasteluista kohti ”kehkeytymässä olevan sosiaalis-taloudellisen kansalaisyhteiskunnan” analyysiä. Kolmannen sektorin tutkimus koki siirtymää vapaaehtoisuuden ja hyväntekeväisyyden erittelyistä vastavuoroisuuden (mutuality) tarkasteluihin. Kun amerikkalaisessa mallissa tunnistettiin keskeiseksi muiden hyväksi tehty vapaaehtoistyö (hyväntekeväisyys), niin kansainvälinen vertailu osoitti myös toisen mallin yleiseksi. Siinä keskeistä oli toiminta yhdessä muiden kanssa. Ehdotettiin, että keskuskäsitteeksi oli nostettava yhteisön (community) käsite. Muutos liittyi kommunitarismin nousuun (ks. hakusana) . Kommunitaristinen lähestymistapa haluaa suojata kansalaisten vapaaehtoisten yhteisöjen ja kansalaisyhteiskunnan pehmeää erityislaatua kovaa kapitalismia ja valtio-asiakkuutta vastaan.
Kolmannen sektorin tutkimus sai 1990-luvulla pontta myös suosioon nousseelta sosiaalisen pääoman putnamilaiselta tutkimussuunnalta., joka rikastutti käsitettä luottamuksen, verkostojen, normien ja arvojen merkityksen suunnasta. Myös tuo tutkimussuunta tähdentää kansalaisyhteiskunnan muodostumien ja ihmisten vapaaehtoisen kanssakäymisen luottamusta vahvistavaa, integroivaa erityislaatua. Siitä olennaisesti poikkeavan lähestymistavan tarjoaa bourdieulainen pääomien lajien tutkimussuunta, joka keskittää huomionsa valtakysymyksiin ja kamppailuun vallasta eri pääomia hyödyntäen. Tässä lähestymistavassa kolmannen sektorin osa-alueet – kuten tietyn alueen yhdistykset ja yhteiskunnalliset liikkeet – ymmärretään kentiksi, joiden hallinnasta käydään kamppailua ryhmien kesken. Sellaiset määreet, kuten vapaaehtoisuus, solidaarisuus ja yhteisöllisyys menettävät tässä katsannossa ”puhtautensa”. Ne ymmärretään intressisidonnaisina ilmiöinä valtakamppailussa. Neoliberalistisessa näkemyksessä keskeiseksi nousee vapaaehtoissektorin merkitys julkisten palveluiden korvaajana ja toisaalta vapaan taloudellisen kilpailun edistäminen muun muassa palveluiden alueella.
Ajankohtaisia kysymyksiä
Kolmatta sektoria (ja kansalaisyhteiskuntaa) koskevia keskeisiä kysymyksiä tänään on kysymys kolmannen sektorin omaehtoisuuden säilymisestä käynnissä olevissa muutoksissa. On olemassa paineita taloudellisten ja hallinnollisten määreiden vahvistumiseen kolmannen sektorin alueilla. Ne liittyvät järjestökentän sisäisten toimintojen tehostamistarpeisiin, vaatimuksiin toimintojen rationaalistamiseksi valtionhallinnon näkökulmasta (rahoitustuen ehtona) ja toisaalta yrityssektorin työntymiseen aiempaa vahvemmin kolmannen sektorin alueelle. Nämä jännitteet näkyvät tänä päivänä leimallisesti järjestöjen verotusta ja yleishyödyllisyyden määrittelyä koskevissa keskusteluissa ja kiistoissa. On myös kehitelty kokeiluja ja toimintamuotoja järjestötoiminnan ja yritystoiminnan yhdistelmiksi mm. työllisyyden hoidossa ja palveluiden tuotannossa. Uudet tendenssit ovat tuottaneet käsitteen uusi kolmas sektori.
Kirjallisuutta aiheesta
Helander, Voitto ja Laaksonen, Harri (1999). Suomalainen kolmas sektori. Rakenteellinen erittely ja kansainvälinen vertailu. Helsinki: Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto.
Hokkanen, Liisa, Kinnunen Petri ja Siisiäinen, Martti (toim.). 1999. Haastava kolmas sektori. Pohdintoja tutkimuksen ja toiminnan mioninaisuudesta. Helsinki: Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto.
Möttönen, Sakari ja Niemelä, Jorma (2005). Kunta ja kolmas sektori. Yhteistyön uudet muodot. Jyväskylä: PS-kustannus.
Rifkin, Jeremy. 1997. Työn loppu: teknologia, työpaikat, tulevaisuus. Porvoo:WSOY.
Salamon, Lester M., Sokolowski, Wojciech S. et.al. (2004). Global Civil Society: Dimensions of the Nonprofit Sector. Volume Two. Bloomfield: Kumarian Press.
Martti Siisiäinen, Petri Kinnunen ja Elina Hietanen (toim.). 2000. Third Sector in Finland. Rovaniemi: Lapin yliopisto.
Weijola, Varpu. 1985. Kolmas sektori työn ja työllisyyden näkökulmasta. Työvoimapoliittisia tutkimuksia 52. Helsinki: Työvoimaministeriön suunnitteluosasto.
Esa Konttinen
