Kansalaisretoriikka

Kansalaisretoriikka

Kansalaisretoriikka on uudissana, jolla viitataan kansalaiselle välttämättömään taitoon ilmaista mielipiteensä ja vaikutuspyrkimyksensä siten, että hän kykenee vakuuttamaan muita ihmisiä oman ajattelunsa ja argumentaationsa pätevyydestä. Toisaalta termi viittaa niin ikään kansalaisen kykyyn lukea esiin muiden tahojen vaikuttamispyrkimyksiä erilaisista viesteistä ja medioista. Kansalaisretoriikka sitoutuu osaltaan vahvasti aktiiviseen tai republikanistiseen kansalaisuuskäsitykseen, jossa kansalaisuus määrittyy yksilön toimijuuden ja aktiivisuuden, ei passiivisen ryhmäjäsenyyden kautta. Kansalaisretoriikan ajatus saa pohjansa antiikin suurilta retoriikan teoreetikoilta, Aristoteleelta ja Cicerolta, mutta kirkastui keskeiseksi osaksi politiikkaa ja kansalaisuutta ennen muuta Hannah Arendtin ajattelussa.

Antiikin Kreikan poliksissa retoriikka ja puheella vaikuttaminen saivat ensimmäistä kertaa merkityksensä politiikan teon välineinä. Esimerkiksi Aristoteleen (1997) ajattelussa asioiden julkinen pohtiminen ja omien mielipiteiden puolesta argumentoiminen merkitsi poliksen tilaan kuuluvaa poliittista toimintaa, joka oli tuolloin ainoastaan kansalaisten etuoikeus. Aristoteles määritteli siten politiikan nimenomaisesti puheella vaikuttamiseksi vastakohtana esimerkiksi barbaaristen yhteiskuntien väkivaltaiseen vallankäyttöön. Väkivalta ei kuulunut sivistyneen yhteiskunnan (poliksen, vrt. engl. civil society) elämään, vaan poliksessa toimivien kansalaisten tuli kyetä vakuuttamaan toisensa puheen keinoin. Puhuminen ja puheella vaikuttaminen liittyi täten vahvasti myös kansalaisten ja kansalaisten yhteisön määritelmään. Kansalaiseksi määrittyi henkilö, jonka oli mahdollista omistaa elämänsä ainoastaan yhteisten asioiden julkiselle pohdinnalle, ja joka kykeni vaikuttamaan tuon yhteisen julkisen tilan asioihin julkisen keskustelun kautta.

Aristoteleen, kuten myös Ciceron ajattelussa olennaista on, ettei retoriikka ole ainoastaan keino vakuuttaa muita ja siten ainoastaan politiikan väline. Päinvastoin retoriikka ja puheella vaikuttaminen ovat politiikan ja poliittisen toiminnan ydin. Tätä ajattelu jatkoi omalla ajallamme Hannah Arendt, joka sijoitti puheen paitsi politiikan, myös ihmisenä olemisen keskiöön. Teoksessaan Vita Activa, ihmisenä olemisen ehdot (2002) hän toteaa: ”Aina kun kyse on puheesta ja sen tärkeydestä, asioista tulee määritelmällisesti poliittisia, sillä juuri puhe tekee ihmisestä poliittisen olion” (Arendt 2002, 11). Arendtin toteamuksessa tiivistyy se, kuinka elimellisen tärkeää puhuminen toimintana on kaikelle poliittiselle ja siten myös kansalaisyhteiskunnan olemassaololle. Arendtin mukaan ihmisten toiminta tulee merkitykselliseksi ainoastaan siinä määrin, kun he osaavat puhua toisilleen ja ymmärtää sitä kautta toisiaan ja itseään. Edelleen Arendtin mukaan niin poliittisen elämän kuin ihmisenä olemisenkin ehdoton edellytys on moninaisuuden olemassaolo (2002, 15). Tuo moninaisuus voidaan puolestaan tuoda esiin ja merkityksellistää ainoastaan puheen kautta, joten ilman puhetta katoavat paitsi politiikka, myös moniarvoinen, erilaisista yksilöistä koostuva yhteisö. Ilman puhetta vajoamme Arendtin ajattelussa kasvottomaksi massaksi, jolla ei ole identiteettiä, tahtoa tai kykyä vaikuttaa tärkeäksi kokemiinsa asioihin

Arendtin ohella puheen ja retoriikan keskeisyyttä poliittiselle toiminnalle ja kansalaisuudelle ovat pohtineet niin kutsutut uuden retoriikan isät, Chaïm Perelman ja Lucie Olbrechts-Tyteca (1971). Uusi retoriikka tarjoaa kansalaisretoriikan ajatukseen hiukan Aristoteleen ja Arendtin lähestymistavasta poikkeavan tulokulman. Siinä missä edellä mainitut arvostivat retoriikkaa sekä vakuuttamisen välineenä että toimintana sinänsä, korostaa uusi retoriikka ennen muuta argumentaation päämääriä. Perelmanin ja Olbrechts-Tytecan uuden retoriikan keskiössä ovat ajatukset oikeudenmukaisuudesta ja inhimillisyydestä, jonka puitteissa retoriikka ja argumentaatio nähtiin keinona ihmisten väliseen yhteistoimintaan ja yhteisymmärryksen löytymiseen. Keskustelun avulla ihmisten uskotaan oppivan ymmärtämään toistensa arvoja ja siten elämään siinä monimuotoisuudessa, jota esimerkiksi Arendt pitää politiikan ja elämän edellytyksenä. Olennaisin ero uuden retoriikan lähestymistavan ja Arendtin ajatusten välillä onkin, että siinä missä Perelman ja Olberchts-Tyteca uskovat kansalaisten löytävän yhteisen ratkaisun ja konsensuksen keskustelun kautta, uskoo Arendt tuon keskustelun itsessään olevan riittävä side ja yhteinen tekijä ihmisten välillä.

Kolmas näkökulma kansalaisretoriikkaan tiivistyy esimerkiksi Vesa Heikkisen ajattelussa. Heikkinen korostaa teoksessaan Kielen voima (2007) aktiivisen kansalaisen kielitietoisuutta kansalaistaitona ja pitää tärkeänä sitä, että ihmiset osaisivat tulkita saamiaan kielellisiä viestejä kriittisesti. Yhtä lailla hän korostaa ”tee-se-itse –kielitiedettä” eli ihmisten omaa taitoa käyttää kieltä ja puhetta tehokkaasti vaikuttamisen keinona. Heikkinen käsittää kielen ja puheen ensisijaisesti vaikuttamisen välineenä ja kielen hallinnan väylänä valtaan. Hän ei näe puhumista niinkään toiminnallisuutena tai arvona sinänsä, vaan ainoastaan välineenä valtaapitävien kontrolloimiseen ja vallan saamiseen.

Kansalaisretoriikan ajatuksen merkitys kansalaistoiminnalle ja kansalaisuudelle on siten kahtalainen. Yhtäältä puheella on arvoa vaikuttamisen välineenä. Tästä näkökulmasta on tärkeää, että kansalaistoimijat osaavat tulkita puheessa piileviä vaikuttamisen keinoja, pystyvät kyseenalaistamaan etenkin hallinnon poliittista puhuntaa ja toisaalta näkemään laajemmin kaikkien yhteiskunnan toimijoiden puhuntaa muokkaavia hegemonisia diskursseja. Sen lisäksi on tärkeää, että he osaavat itse käyttää puhetta vaikuttamisen keinona. Tietoisuus omasta kielestä ja sen mahdollisista vaikuttamisen keinoista on kansalaistoimijoille kenties paras väylä vaikuttaa ja vakuuttaa. Erilaisten puhuntojen tiedostaminen ja taitava käyttö mahdollistaa kansalaisen aktiivisen roolin yhteiskunnan jäsenenä. Vastaavasti välinpitämättömyys kielen vaikutuspyrkimyksistä johtaa kielellisten vaikuttamiskeinojen puuttumiseen ja tekee kansalaisesta ainoastaan passiivisen objektin. Pahimmillaan se johtaa siihen, että yksilö ei lopulta tiedosta lainkaan niitä lukuisia keinoja, joilla häneen päivittäin kielen kautta vaikutetaan.

Puheella on kuitenkin politiikalle myös muunlaista kuin välinearvoa. Se on politiikalle arvokasta toimintaa itsessään, sillä juuri ihmisten välinen julkinen keskustelu ja argumentaatio mielletään usein politiikan määritelmäksi. Samaten, mikäli kansalaisyhteiskunnan ajatellaan määrittyvän ensisijaisesti aktiivisten yksilöiden toiminnassa, joka sivistyneissä yhteiskunnissa käytännössä merkitsee puhetta, on puheen merkitys kansalaisyhteiskunnalle helppo ymmärtää. Mikäli kansalaisyhteiskunta on toiminta itsessään, muodostavat juuri ihmisten keskinäiset puheaktit kansalaisyhteiskunnaksi nimittämämme ilmiön välttämättömän mutta ei vielä riittävän ehdon. Tällöin kansalaisyhteiskunnan olemassaolo edellyttää puhetta ja keskustelua itsessään.

Kirjallisuutta aiheesta

Arendt, H. 2002. Vita Activa, ihmisenä olemisen ehdot. Tampere: Vastapaino.

Aristoteles. 1997. Retoriikka. Helsinki: Gaudeamus.

Cicero, M.T. 2006. Puhujasta. Helsinki: Gaudeamus.

Heikkinen, V. 2007. Kielen voima. Helsinki: Gaudeamus

Perelman, C. & Olbrechts-Tyteca, L. 1971. The New Rhetoric: a treatise on argumentation. Notre Dame, Ind: University of Notre Dame Press.