Kansalaisperformanssi

Kansalaisperformanssi

Kansalaisuutta on perinteisesti lähestytty oikeudellisena, poliittisena ja sosiaalisena kategoriana. Oikeudellisena instituutiona kansalaisuus liittyy valtiojäsenyyteen ja sen sisältämiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Poliittisena instituutiona kansalaisuus merkitsee yhtäältä vapaus- ja osallistumisoikeuksia ja toisaalta poliittista osallistumiskulttuuria. Sosiaalisena kategoriana kansalaisuus pitää sisällään sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja yhteisöön kuulumisen kysymyksiä.

Harvemmin kansalaisuutta on tutkittu ja tulkittu siitä näkökulmasta, että muiden instituutioiden, toimintakäytäntöjen ja identiteettien tapaan kansalaisuuskin on jotakin, joka pitää ’tehdä’ eli ’performoida’ aina uudelleen. Tämä lähestymistapa pitää sisällään kaksi käsitettä ja samalla kaksi kansalaisuuden 'tekemiseen' liittyvää muotoa: kansalaisuuden toistettuna performatiivina ja tätä toisteisuutta rikkomaan ja muuttamaan pyrkivänä kansalaisperformanssina.

Performatiivin ja performanssin käsitteet auttavat tarkastelemaan kansalaisuutta hyvin konkreettisesti, kiinnittämällä huomiota siihen, mitä kansalaisuuden nimissä tehdään ja millaisia normeja ja toimintatapoja nämä teot toistavat. Performatiivina kansalaisuus on sarja puhetekoja (esim. presidentin uuden vuoden puheen aloitus ’Kansalaiset, medborgare’) ja fyysisiä tekoja (esim. asepalvelus), joiden toistaminen luo kansalaisuuden kategorialle sen vallan ja merkityksen. Vain näiden toistamisten kautta kansalaisuus voi ylipäätään ’olla olemassa’.

Performanssi on poliittinen ’esitys’, jonka tavoitteena on katkaista performatiivien ylläpitämät rutiinit, kyseenalaistaa niiden mielekkyys tai oikeudenmukaisuus ja luoda tilaa toisenlaiselle toiminnalle ja käytännöille. Performanssit voivat synnyttää katkoksia monin tavoin, mutta erityisen leimallista niille on vallalla olevan järjestyksen murtaminen paljastamalla se ensin visuaalisesti (esim. katumielenosoitukset kutsuvat esiin yhteiskunnan ’poliisijärjestyksen’) ja sen jälkeen ’häiritsemällä’ sitä erilaisilla elementeillä, resistoivilla kehoilla, valtaa parodisoivilla kuvilla, karnevalistisella iloittelulla, katuteatterilla ja niin edelleen. Performanssi merkitsee siis poliittista, kyseenalaistavaa käännettä performatiivin toistamiseen.

Taustaa

Performatiivin ja performanssin käsitteillä on monitieteinen ja –alainen tausta. Niitä on käytetty ja kehitetty etenkin lingvistiikassa, sosiologiassa sekä taiteen ja teatterin tutkimuksessa. Politiikan tutkimuksessa molempia hyödynnetään edelleen hyvin vähän.

Performatiivin käsitteen teki tunnetuksi 1950- ja 1960 -luvuilla englantilainen kielitieteilijä J.L. Austin (1911-1960). Austinille performatiivit olivat puhetekoja, joissa sanominen on tekemistä (”to say something is to do something”), ts. jonkin asian lausuminen tietyssä tilanteessa saa efektiivisesti aikaan sen asian, johon lausuma viittaa (esim. ’otan sinut vaimokseni’). Tässä näkemyksessä sanoja ja tekoja ei voida erottaa toisistaan, vaan puhuminen on toimintaa.

Ranskalainen filosofi ja kirjallisuustieteilijä Jacques Derrida (1930-2004) on sittemmin muokannut Austinin ideaa eteenpäin. Derrida pitää puheaktien vaikutuksen lähteenä pelkän lausumisen sijaan niiden toisteisuutta (iteraatio, sitaatio). Jonkin lausuman toistuva siteeraaminen tekee sen viittauskohteesta tai merkityksestä lopulta ’luonnollisen’ tosiasian. Esimerkiksi avioparin vihkimisessä toistettujen lausumien voima perustuu olemassaolevaan kaavaan, jota on historiallisesti toistettu riittävän kauan, että siitä on muotoutunut yleisesti noudatettu instituutio.

Derridan idealla on ollut runsaasti kriittistä potentiaalia: korostaessaan yhteiskunnallisten tosiasioiden perustumista sitaatioon, hän tulee samalla osoittaneeksi, ettei niillä ole olemassa mitään toiminnasta riippumatonta alkuperää. Puheakteilla on valtaa vain niin kauan, kuin niiden toistaminen jatkuu. Sitaatioiden ketju voi katketa tahattomasti (jokin yllättävä tapahtuma voi ’sotkea’ tilanteen) tai se voidaan rikkoa tietoisesti performanssilla ja näin saada mukanaolijat näkemään käytännön uudessa valossa.

Politiikanteoreettiseen keskusteluun performatiivin käsitteen esitteli 1990-luvun taitteessa amerikkalainen feministiteoreetikko Judith Butler (s. 1956) teoksellaan Gender Trouble. Derridan ideaa soveltaen Butler esitti, että myöskään sukupuolella (gender) ei ole sosiaalista tai kulttuurista essentiaa, vaan se rakennetaan performatiivisesti toistamalla tiettyjä (’naisellisia’, ’miehekkäitä’ jne.) tapoja liikkua, elehtiä, pukeutua, puhua jne. Toisaalta sukupuoli(kaan) ei ole pelkän ’saman’ loputonta toistoa. Jokainen toiste on ainutkertainen ja tapahtuu uniikissa kontekstissa, johon sisältyy muutoksen mahdollisuus.

Performanssin käsite on tullut tunnetuksi etenkin amerikan-kanadalaisen sosiologin Erving Goffmanin (1922-1982) sekä amerikkalaisen teatteriohjaajan ja tutkijan Richard Schechnerin (s. 1934) töiden kautta. Goffman analysoi laajassa sosiologisessa tuotannossaan ihmisten arkipäiväisen toiminnan ’dramaturgiaa’, ja Schechner on ollut keskeinen hahmo monitieteisen Performance Studies –tutkimusalan perustamisessa ja kehittämisessä. Performance Studies soveltaa performanssin teoriaa (myös kokeellisesti) viestinnän ja vuorovaikutuksen tutkimiseen erilaisisa sosiaalisissa ja poliittisissa tilanteissa.

Performatiivinen politiikka ja kansalaisperformanssi

Politiikan tutkimuksessa (yhteiskunnallisten liikkeiden tutkimusta lukuunottamatta) performatiivin ja performanssin käsitteet ovat edelleen suhteellisen tuntemattomia, vaikka niihin liittyy runsaasti teoreettista potentiaalia. Performatiivisesta näkökulmasta politiikka näyttäytyy (konkreettisesti!) instituutioita ja toimintamalleja ylläpitävien toistamisten ja niihin syntyvien (tai niihin tarkoituksellisesti luotujen) katkosten dynaamisena ja jännitteisenä suhteena. Poliittiset performanssit ovat laaja kategoria aktioita eri konteksteissa. Yllättäviä performansseja voi tavata yhtä hyvin parlamenttipuheissa ja poliittisissa ohjelmateksteissä kuin poliittisten toimijoiden julkisissa ’näytöksissäkin’. Myös internet tarjoaa nykyisin loppumattomasti tilaa virtuaalisille performansseille.

Kansalaisperformanssit voidaan ymmärtää osana tätä laajempaa kategoriaa, jolloin se viittaa julkisiin esityksiin, joissa vaaditaan kansalaisoikeuksia ja/tai tuodaan esiin kansalaisen ja valtion (tai muun poliittisen yhteisön) väliseen suhteeseen liittyviä ongelmia. Esimerkkinä voidaan mainita argentiinalaisten äitien 1970-luvulla perustaman las Madres de Plaza de Mayo –liikkeen performanssit Buenos Airesin toreilla ja kaduilla maata hallinnutta sotilasjunttaa ja sen toteuttamia sieppauksia vastaan. Las Madres –liike oli mukana kaatamassa sotilasjunttaa 1980-luvun alussa, mutta sillä on ollut muitakin, argentiinalaista yhteiskuntaa syvemmin muuttaneita vaikutuksia. Se on mm. raivannut tilaa naisten julkiselle poliittiselle toiminnalle maassa, jossa naiset eivät aiemmin olleet tunnustettuja poliittisia toimijoita.

Kansalaisten valtaa perättiin myös Tiananmenin aukion performansseissa Kiinassa 1989 (dramaattisin seurauksin), Ukrainan ’oranssissa vallankumouksessa’ 2004 (paremmin tuloksin) sekä 2000-luvun taitteessa aktivoituneissa globalisaatiokriittisissä liikehdinnöissä (suhteellisen positiivisin seurauksin). Kaikissa esimerkeissä on kyse kansalaisperformansseista, joiden tavoitteena on nostaa esiin valtion ja kansalaisten väliseen suhteeseen liittyviä ongelmia, neuvotella uudelleen tuon suhteen ehdot ja siten luoda tilaa uudenlaisille kansalaisuuden käytännöille.

Kirjallisuutta aiheesta

Austin, J.L. (1975) How to Do Things with Words. Cambridge, Mass.: Harvard University Press.

Butler, Judith (1990) Gender Trouble: Feminism and the Subversion of Identity. New York: Routledge.

Carlson, Marvin (2004) Performance: A Critical Introduction. New York: Routledge.

Derrida, Jacques (1988) Limited Inc. Evanston, Ill.: Northwestern University Press.

Schechner, Richard (2003) Performance Theory. London: Routledge.

Tiina Rättilä