Sijainti: Pääsivu Sanasto Sanat-kansio Kansalaisyhteiskunta

Kansalaisyhteiskunta

Kansalaisyhteiskunta

 

Käsitteen kehitys

 

Kansalaisyhteiskunnan käsitteellä on pitkä historia. Antiikin Kreikassa ja Roomassa sillä (koinonia politiké, societas civilis) tarkoitettiin valtiollista poliittista elämää, järjestäytynyttä, moraalista yhteiskunnallista elämää mielivaltaan perustuvan barbarismin vastakohtana. Sivistyneen elämän mahdollistavan yhteiskunnan merkityksen käsite säilytti pitkälle tulevaisuuteen ja tuo merkitys vaikuttaa käsitteen taustalla tänäkin päivänä. Kukin aikakausi antoi kuitenkin omat vastauksensa siihen millaiset sivistyneen poliittisen elämän yhteiskunnalliset järjestelyt ovat. Keskiajalla kirkko tuotti hierarkkisen näkemyksen kirkon johtamasta kristikunta-kansalaisyhteiskunnasta. Uuden ajan murroskautena Thomas Hobbes katsoi ihmisten vapaan omaneduntavoittelun johtavan tuhoisiin etutaisteluihin ja kaaokseen; niinpä tarvitaan autoritaarista valtiota pitämään kansalaisyhteiskunnan itsetuhoisuus kurissa.

 

Käsite sulki piiriinsä valtiollisen elämän aina 18.vuosisadalle saakka, kunnes skottilainen valistus uudisti kansalaisyhteiskunnan ymmärtämisen tapaa olennaisesti. John Locken avaaman liberaalin ajattelun hengessä Adam Ferguson ja Adam Smith vaativat kansalaisten vapautusta poliittisen despotismin vallasta. Kansalaisyhteiskunta-käsite viittasi nyt keskeisesti myös kansalaisten vapaaseen taloudelliseen toimintaan markkinoilla, mikä (päinvastoin kuin Hobbes ajatteli) merkitsi Smithille sivistyneen ja yhteistoimintakykyisen toiminnan lähdettä. Smithin mukaan vapaassa käytännön etutoiminnassaan ihmiset oppivat järjestäytyneen muut huomioon ottavan kanssakäymisen muiden kanssa olevan hyödyllistä itselleen − vapaat arkikäytännöt kouluttavat sivistyneeseen yhteiselämään. Skottilaiset valistusfilosofit (Ferguson erityisesti) kohdistivat huomiota myös kansalaisyhteiskunnan mustaan puoleen: kansalaisyhteiskunnassa esiintyvä omaneduntavoittelu johtaa toisaalta eriarvoisuuden ja sosiaalisten ongelmien kasvuun. Tarvitaan valtiota siloittamaan kansalaisyhteiskunnan rosoista puolta. Itsetuhoisuuden teema esiintyi jo antiikin ajattelussa, muun muassa Platonilla.

 

Myös Hegel ja Marx tarkoittivat kansalaisyhteiskunnalla (Bürgerliche Gesellschaft) ihmisten vapaan toiminnan aluetta. Hegel sisällytti käsitteen piiriin taloudellisen toiminnan ohella myös sosiaaliset, uskonnolliset, ammatilliset, virkistykselliset ym. yhteistoiminnalliset elämänpiirit. Hegelin ajattelussa kansalaisyhteiskunta sijoittui perheen ja valtion välimaastoon. Kansalaisten keskinäisen vapaan toiminnan alueena kansalaisyhteiskunta merkitsi perhettä korkeampaa eettisen elämän ja vapauden aluetta, jossa ihmiset toteuttavat tarpeitaan yhteistoiminnassa muiden kanssa. Sen yläpuolella on puolestaan valtio. Hegel ajatteli, että valtiosta erillisen kansalaisyhteiskunnan sisäisen ristiriitaisuuden ja potentiaalisen tuhovoimaisuuden (erillisten kansalaisyhteiskunnan ryhmien taloudellinen ja poliittinen omaneduntavoittelu) vuoksi valtiolla tulee olla ehdoton määräys- ja ohjausvalta kansalaisyhteiskuntaan nähden. Hyvin toimivaa kansalaisyhteiskuntaa ei voi olla ilman valtion ohjausta. J. W. Snellman ja fennomaaninen liike sovelsivat tätä näkemystapaa 1800-luvun jälkipuoliskon suomalaisen yhteiskunnan käytäntöön.

 

Marx sulki käsitteen piiriin yksityisen taloudellisen toiminnan kokonaisuudessaan ja ymmärsi tämän alueen yhteiskunnallisen kehityksen päälähteeksi. Hän katsoi myös valtion rakentuvan viime kädessä kansalaisyhteiskunnan varaan ja torjui siten Hegelin käsityksen valtion eettisestä ylemmyydestä. Marx ei juuri jättänyt tilaa taloudesta erilliselle sosiaaliselle. Myöhemmin italialainen marxisti Antonio Gramsci kehitteli marxilaista kansalaisyhteiskunnan teoriaa sosiaalisen ja kulttuurisen suuntiin hegemonian käsitteellään. Hallitsevan luokan täytyy aktiivisesti luoda kansalaisten suostumusta antautua hallittaviksi. Suostumuksen hankkiminen tapahtuu kansalaisyhteiskunnan moninaisissa instituutioissa, kuten koulutuksessa, uskonnon piirissä ja median vaikutuksessa. Hallitseva luokka tekee kompromisseja muiden ryhmien kanssa luoden ns. historiallisen blokin.

 

Montesquieu, Rousseau ja Tocqueville puolestaan kohdistivat huomionsa niin sanottujen välityssuhteiden erityislaatuun, kansalaisten vapaaehtoisten yhdistysten tasapainoittavaan rooliin yhteiskunnan valtarakenteissa. Huomio kohdistui yhdistyselämän erityisiin demokratiaa suojaaviin ja yhteiskunta-elämää stimuloiviin merkityksiin. Yleiseen hyvään suuntautuva yhdistyselämä ehkäisee vallankäytön monopolien syntymistä, tuottaa kansalaisten parissa moraalista suuntautumista ja solidaarisuutta (Rousseau). Alexis de Tocquevillen mukaan ennen muuta paikalliset yhdistykset kiinnittävät kansalaisia yhteiskuntaan moderneissa olosuhteissa, joille leimallista on yksilöiden eristäytymisen vaara. Ihmiset oppivat yhdistyksissä demokratian ja yhteistoiminnan pelisäännöt. Tocqueville ja muut välityssuhteiden teoreetikot antoivat ihmisten yhdistystoiminnalle merkityksiä, jotka olivat siihen saakka kansalaisyhteiskunnan käsitteestä puuttuneet. Tocquevillelainen kansalaisyhteiskunta on samalla kertaa sosiaalinen ja poliittinen, oman edun tavoittelun ja yhteistoiminnan alue sekä moraalisen asenteen oppimisen ympäristö. Ihmisten toiminnallisuus on keskeistä kansalaisyhteiskunnassa. (ks. www-linkki Alexis de Tocqueville).

 

Nykymerkitys

 

Kansalaisyhteiskunnan käsitteen nykykäyttö on saanut vaikutteita erityisesti viimeksi mainitulta suuntaukselta, joskin käsitteen käytössä esiintyy suuriakin eroavuuksia. Yleisimmin käsitteellä viitataan "kolmanteen" yhteiskunnallisen elämän alueeseen valtion ja markkinoiden (vapaan talouselämän) rinnalla. Useimmat tutkijat rajaavat kansalaisyhteiskunnan myös perheen (kotitalouden) ja intiimien suhteiden alueesta (= "neljäs sektori"). Alueet ovat riippuvaisia toisistaan, ne vaikuttavat toisiinsa ja niillä on yhteisiä rajavyöhykkeitä.

 

Tocquevillelaisen tradition pohjalta kansalaisyhteiskunnan alueeksi määrittyy sosiaalisen elämän kenttä, jossa assosiatiiviset suhteet ovat määräävässä asemassa. Kun talouden (markkinoiden) toiminnan keskeinen väline tai media on raha, ja valtiolla puolestaan on käytössään pakkovallan ja norminannon monopoli, niin assosiatiivisilla suhteilla viitataan kansalaisten löyhästi tai vahvemmin organisoituneisiin vapaaehtoisiin yhteenliittymiin. Assosiatiivisen kanssakäymisen ideaaleja ovat keskustelevuus (diskursiivisuus, deliberatiivisuus) ja ulkoisista auktoriteeteista vapaa tavoitteenasettelu. Assosiatiivisten suhteiden olennainen puolia ovat osallistumisen vapaaehtoisuus ja toiminnan omaehtoisuus. Kansalaisyhteiskunnan moraalius voi Rousseaun mukaan säilyä vain, mikäli vapaaehtoisuuden periaatetta noudatetaan, ja mikäli kansalaistoiminta suuntautuu yleiseen hyvään. Kansalaisyhteiskunnan vapaaehtoistoimintaa kuvataan aatteelliseksi ja voittoa tavoittelemattomaksi yleishyödylliseksi toiminnaksi. Yleishyödyllisyyden käsitteessä voi nähdä antiikista saakka periytyneen moraalisen elementin säilyminen kansalaistoiminnan ja -yhteiskunnan ymmärtämisen tavassa. Tähän kokonaisuuteen kuuluvat myös kansalaisryhmien sisäinen ja ulkoinen julkisuus.

 

Kansalaisyhteiskunnan pääasiallisia organisoitumia ovat epämuodolliset ja muodolliset yhdistykset sekä yhteiskunnalliset liikkeet. Monien merkittävien yhteiskunnallisten innovaatioiden taustalta voidaan löytää yhteiskunnallinen liike. Kansalaisyhteiskuntaan voidaan lukea myös löyhästi organisoituneet keskusteluyhteisöt ja sosiaaliset verkostot. Nykyisin niitä syntyy runsaasti internetissä.

 

Kansalaisyhteiskunta mielenkiinnon kohteena

 

Kansalaisyhteiskunta on noussut yleisen huomion ja laajan keskustelun kohteeksi viimeisten 20 vuoden kuluessa. Siihen voidaan löytää useita syitä. Kansalaisliikkeet esittivät keskeistä osaa 1980-luvulla ja 1990-luvun taitteessa Itä-Euroopan sosialististen järjestelmien kaatumiseen johtaneissa kehityskuluissa. Lännessä niin sanotut uudet yhteiskunnalliset liikkeet olivat niin ikään saaneet julkista huomiota osakseen. 1990-luvun taloudellinen lama nosti kansalaisjärjestöt esille vaarantuneiden julkisten palveluiden osittaisena korvaajana. 1990-luvulla kehkeytynyt, paljolti Robert D. Putnamin töihin perustuva sosiaalisen pääoman tutkimussuunta on tocquevillelaiseen tapaan tähdentänyt vilkkaan yhdistyselämän merkitystä niin taloudellisen kuin muunkin yhteiskunnallisen kehityksen yhtenä perusedellytyksenä. Yhteistoiminta muiden kanssa synnyttää luottamusta, mikä on tärkeä edellytys pätevälle ja tehokkaalle yhteiskunnalliselle toiminnalle.

 

Putnam on kumppaneineen nostanut esiin huolen yhdistyselämän hiipumisen seurauksista amerikkalaiselle demokratialle. Huoli on ollut näkyvästi esillä myös Suomessa, jossa kansalaisten (erityisesti nuorten ja huono-osaisten) osallistuminen vakiintuneeseen poliittiseen toimintaan on merkittävästi hiipunut viime vuosikymmenten aikana. Suomalainen yhdistyselämä ei sen sijaan ole yleensä ottaen laantunut, vaan päinvastoin elää vilkkaan kehityksen ja rakennemuutoksen vaihetta.

 

Kansalaisyhteiskuntaa koskevan mielenkiinnon kohteiksi ovat viime vuosina nousseet muun muassa valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhteet ja raja-alueet sekä toisaalta vapaaehtoissektorin ja yritystoiminnan suhteet. Myös järjestötoiminnan sisäiset muutokset, kuten järjestötyön ammattimaistuminen ja kysymys jäsendemokratiasta ovat vilkkaan keskustelun kohteena. Kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta suurta rakennemuutosta merkitsee paikallisessa palvelurakenteessa tapahtuvat muutokset (palvelurakenneuudiostrus), kansainvälistyminen, sekä uuden kommunikaatioteknologian luomat mahdollisuudet kansalaistoimintaan ja uudenlaisten kansalaiskollektiivien muodostumiseen. Kansalaistoiminta on myös kokemassa siirtymistä pitkäaikaisista järjestösitoutumisesta lyhytkestoisemman ja projektityyppisen sekä epämuodollisen kiinnittymismallin suuntaan.

 

Kirjallisuutta aiheesta

 

Cohen Jean L; Arato, Andrew. (1994). Civil Society and Political Theory. Cambridge: The MIT Press.

Ehrenberg, John (1999). Civil Society. The Critical History of an Idea.

Keane, John (1998). Civil Society. Old Images, New Visions. Cambridge: Polity Press.

Hall, John A. (ed.) (1995) Civil Society. Theory. History. Comparison. Cambridge: Polity Press.

De Tocqueville, Alexis. (2006). Demokratia Amerikassa. Helsinki: Gaudeamus. Suom. Sami Jansson.

Kumar, Krishan.(1993). Civil Society: An Inquiry into the Usefulness of an Historical Term. British Journal of Sociology 44 (3), 375-395.

Putnam, Robert D. 1993. Making Democracy Work. Princeton: Princeton University Press.

 

Esa Konttinen

  • Jyväskylän yliopisto - Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos - PL 35 (MaB) - 40014 Jyväskylän yliopisto - Puh. (014) 260 1211 (vaihde) - Fax. (014) 260 2535