Deliberatiivinen demokratia: Jürgen Habermas
Jürgen Habermasin ajattelusta löytyvä kommunikatiivisen toiminnan ja julkisen tilan käsite on toiminut nykyisen deliberatiivisen demokratiakäsityksen rakennuskehikkona. Perustuskivenä teorialle on kritiikki modernille kaudelle tyypillistä teleologista, ei-kommunikoivaa, ja välineellistä rationaalisuutta kohtaan. Habermasin peräänkuuluttama kommunikatiivinen rationaalisuus sen sijaan perustuu Aristoteleen logokselle, joka implikoi rajoittamattoman, yhteisymmärrykseen pyrkivän argumentatiivisen puheen, jonka kautta osallistujat pääsevät yli omista eduistaan ja kykenevät tavoittelemaan yleistä hyvää. (Habermas 1984, 10.) Kommunikatiivinen toiminta on Habermasin demokratiateorian keskiössä, sillä se mahdollistaa elämismaailman rationalisoitumisen, eli yhteisymmärryksen ja yhteisen edun löytämisen.
Kommunikaatiossa kieli toimii muuntajana, sillä kielellisessä vuorovaikutuksessa yksilöiden tunteet ja tarpeet muuntuvat sosiaaliseen kontekstiin liittyväksi tarkoitukselliseksi sisällöksi. Habermas korostaakin subjektiivisuuden merkitystä argumentoinnissa. Väitteiden kiinnityspiste ei ole niinkään faktoissa, vaan niiden tulee viitata yleiseen sosiaalisen maailmaan tai omaan kokemuspiiriin. Tavoitteena on näin saavuttaa, ylläpitää ja uudistaa konsensusta, joka pohjautuu yksilöiden yhteisten arvojen tunnistamiselle ja tulkitsemiselle. (Habermas 1984, 15-18.) Kommunikatiiviselle toiminnalle on Habermasin mukaan oleellista myös se, että osallistujat pyrkivät välttämään tilannetta jossa yhteisymmärrykseen ei päästäisi (Habermas 1987, 127).
Kommunikatiivinen rationaalisuus toteutuu ideaalin puhetilanteen kautta. Sen edellytyksenä on, että keskustelussa käsitellään vain rationaalisia, puolustettavia arvoväittämiä. Keskustelun osallistujia tai teemoja ei ole rajoitettu muutoin, kuin että niiden tulee koskea kulloinkin kyseessä olevien arvoväittämien testaamista; ainoa auktoriteetti on parhaalla argumentilla. Muut kuin yhteisen totuuden löytämiseen liittyvät motiivit ovat poissuljettuja. Kun ideaalissa puhetilanteessa, jossa kaikki osallistujat ovat tasa-arvoisia, päästään konsensukseen, on Habermasin mukaan löydetty yhteinen intressi, rationaalinen tahto. (Habermas 1976, 107.) Keskustelijoiden rationaalisuutta puolestaan tarkastellaan arvioimalla, kykenevätkö he esittämään tilannekohtaisia ja kontekstiin sopivia argumentteja. (Habermas 1984, 15-18.)
Habermasilainen kommunikaatio ei siis viittaa jo olemassa olevien tietojen tai intressien jakamiseen, vaan se on ennen kaikkea prosessi joka mahdollistaa muutoksen. Kommunikaatio on myös edellytys julkisten tilojen muodostumiselle. Julkisen tilan merkitys Habermasin mukaan on sen kyvyssä tuottaa sosiaalista integraatiota ja kanavoida poliittista osallistumista sekä mielipiteenmuodostusta (Calhoun 1992, 6). Hän katsookin, ettei demokratiaa voi näin ollen arvioida käyttäen vain kvantitatiivisia mittareita, vaan kriteerinä on itsemääräämisoikeus, joka toteutuu ihmisten kollektiivisen poliittisten, sosiaalisten ja taloudellisten olosuhteiden kontrollin kautta. Tässä mielessä moderni valtio, joka on universaalin äänioikeuden kautta sisällyttänyt aiemmin marginaaliset ryhmät politiikkaansa, ei välttämättä ole lisännyt demokratiaa. (Postone 1992, 165.) Esimerkiksi kansanäänestysten ja mielipidemittausten demokraattinen potentiaali on minimaalinen, sillä kumpikaan niistä ei sinällään tarjoa mahdollisuutta diskursiiviseen tahdonmuodostukseen (Calhoun 1992, 28-29).
Modernissa valtiossa poliittisen päätöksenteon oikeutus rakentuu käytännössä mahdollisimman laajapohjaiselle välineelliselle osallistumiselle, massalojaalisuudelle. Osallistumisen heikentyminen voi näin johtaa legitimaatiokriisiin, jonka Habermas nimeää valtion identiteettikriisiksi. Tällöin osallistumista voidaan yrittää tuottaa ylhäältä päin, mikä levittää organisatorista rationaalisuutta elämismaailman kommunikatiiviselle alueelle pienentäen sen elintilaa. Hallinnon toimin ei kuitenkaan voida luoda niitä perinteiden varaan syntyviä legitimaatiorakenteita jotka ovat välttämättömiä koko systeemin oikeutuksen kannalta. (Habermas 1976, 46-48.) Tämä prosessi havainnollistunee Habermasin kuvaamassa julkisten tilojen murenemisessa.
Julkisen tilan esikuvaksi Habermas nostaa 1700-luvulla kehittyneet julkiset tilat, jotka muodostuivat porvareiden kulttuuriklubeista, joissa alettiin kriittisesti arvioida valtion politiikkaa ja identifioida yhteisiä etuja ja ongelmia. Kun samaan aikaan syntyi poliittinen lehdistö, politiikasta tuli kaikkien omaisuutta. Habermasin mukaan nämä julkiset tilat olivat avoimia kaikille ja osallistujien sosioekonominen asema jätettiin kynnyksen taa, jolloin auktoriteetti oli parhaalla argumentilla. (Habermas 1989, 136-137.) Näiden julkisten tilojen murenemiseen oli Habermasin mukaan syynä toisaalta massamedian nousu, joka johti kriittisen reflektoinnin väistymiseen viihteen ja propagandan tieltä, sekä toisaalta yksityisen ja julkisen piirin rajojen hämärtyminen, mikä riisti julkisilla tiloilla toimivilta yhteisöiltä niiden tehtävän kriittisinä keskustelijoina. Koska yksilöillä on valtaa enää äänestäjinä ja kuluttajina, heistä on tullut julkisten mielipiteiden kohde eikä lähde. (ibid., 175-177.) Yhteisen edun hämärtyminen vaikutti myös puolueisiin, jotka alun perin muodostuivat äänestäjien yhteenliittymiksi, mutta muuttuivat organisaatioiksi joiden tehtävä on mobilisoida äänestäjiä ilman poliittiseen koulutukseen liittyviä tavoitteita. Kun nämä uudet puolueet ottivat poliittisen kentän haltuunsa edellytykset entisenkaltaiselle julkiselle tilalle katosivat. (Calhoun 1992, 24-27.)
Sosiaaliset organisaatiot, kollektiiviset yksityiset intressit, puolueet, massamedia ja eturyhmät ovat sosiaalisen vallan keskittymiä jotka nykyisellään toteuttavat julkisia tehtäviä valtion vallan alla. Jotta näiden yhteiskunnallisten instanssien toiminta olisi demokraattisia ja ne voisivat toimia julkisena tilana, niiden on sisäisesti organisoiduttava uudelleen julkisuuden ja läpinäkyvyyden periaatteita noudattaen. Samoin on uudistettava linkki niiden muodostaman julkisen tilan ja kaikki sisältävän julkisen tilan välille. (Habermas 1989, 208-210.) Tavoite on tehdä kansasta rationaalisen, edistyksellisen konsensuksen lähde, poliittinen auktoriteetti, eikä julkisen mielipiteenmuokkauksen tai vallankäytön kohde (ibid., 236).
Habermasin ajattelussa tapahtunut muutos (jota kohtaan ainakin John S. Dryzek on esittänyt kritiikkiä). Vaikka diskursiivinen poliittinen mielipiteen- ja tahdonmuodostus on Habermasin Between facts and norms -teoksessa edelleen toiminnan keskiössä, perustuslaki tarjoaa vastauksen siihen kuinka kommunikatiivinen mielipiteen- ja tahdonmuodostus voidaan institutionalisoida. Julkisen tilan verkostot voivat vain ohjata tätä lakeihin perustuvan hallinnollisen vallan käyttöä. Deliberatiivisen politiikan menestys ei Habermasin mukaan riipukaan enää kollektiivisesti toimivista kansalaisista, vaan siitä kuinka deliberatiiviset toimintatavat saadaan institutionalisoitua ja kuinka näiden instituutioiden ja epävirallisten kanavien kautta syntyneiden mielipiteiden kohtaaminen ja sovittelu onnistuu. Kommunikatiivinen toiminta ei riitä sosiaalisen integraation toteutumiseen, vaan se kanavoituu myös perustuslailliseen kehykseen sidottujen demokraattisten mielipiteenmuodostusväylien kautta. (Habermas 1997, 296-302.)
Kirjallisuutta aiheesta
Calhoun, Craig, Ed. (1992): Habermas and the Public Sphere. Massachusetts Institute of Technology.
Habermas, Jürgen (1997): Between Facts and Norms: Contribution to a Discourse Theory of Law and Democracy. Polity Press, Cambridge
Habermas, Jürgen (1989): Structural Transformation of the Public Sphere: an Inquiry into a Category of Bourgeois Society. Polity Press, Cambridge
Habermas, Jürgen (1987): The Theory of Communicative Action. Volume 2. The Critique of Functionalist Reason. Polity Press, Cambridge
Habermas, Jürgen (1984): The Theory of Communicative Action. Volume I. Reason and the Rationalisation of Society. Beacon Press
Habermas, Jürgen (1976): Legitimation Crisis. Heinemann Educational Books.
Postone, Moishe (1992): Political Theory and Historical Analysis. Teoksessa Craig Calhoun (toim.), Habermas and Public Sphere, 164-180. Massachusetts Institute of Technology.
Saila Tykkyläinen
