Kansalaisaktivismi

Kansalaisaktivismi

Kansalaisaktivismin käsitteellä ei ole samanlaista käsitehistoriaa kuin on esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan käsitteellä. Tämä esitys on allekirjoittaneen hahmotelma siitä, mitä kansalaisaktivismi voisi olla. Pidän kansalaisaktivismia kansalaistoiminnan toisena ulottuvuutena. Toinen ulottuvuus on kansalaisosallistuminen. Yhteistä molemmille ulottuvuuksille on aktiivisen kansalaisuuden ajatus, joka on sisäänrakennettu republikanismin teoriaan (ks. tästä republikansmin kuvaus sanastossa).

Kansalaisaktivismin voitaisiin katsoa viittaavaan paljolti samaan, jota Ulrich Beck nimittää alapolitiikaksi. Beck näkee alapolitiikan nousseen 1980-luvulla samalla, kun poliittinen subjektiivisuus heräsi. Hänestä nykyään kaikkien huulilla olevat tulevaisuuden teemat ovat peräisin pikkuryhmiltä, jotka uhmaavat johtajien, parlamenttipoliitikkojen, liike-elämän ja tieteellisen ja valtiollisen vallan institutionalisoitua tietämättömyyttä. Hän kutsuu sitä alapolitiikan odottamattomaksi voitoksi. Beck uskoo, että kansalaisten oma-aloitteiset toimintaryhmät ovat ottaneet vallan. (Beck 1995, 34-35.)

Beck painottaa kansalaisten oma-aloitteisuutta ja itseorganisoitumiskykyä. Pidän niitä kansalaisaktivismin erottamattomina ominaisuuksina. Itseorganisoituminen alkaa kaikkein tavallisimmista arkipäivän ongelmista, kuten koulukysymyksistä, vuokralaisten tilanteesta tai liikennemääräyksistä. On muodostunut aivan uusia poliittisia toimijoita kuten urheilijoiden, homojen, asekauppiaiden, autoilijoiden, vammaisten, vanhempien, veronkiertäjien, eronneiden, luonnonsuojelijoiden ja terroristien yhteenliittymiä. Tällaiset ryhmät synnyttävät lukuisia uusia valtakeskuksia. (Beck 1995, 61.) Näin kansalaisaktivismi kaataa vakiintuneita raja-aitoja; se toisin sanoen vie politiikan perinteisten instituutioiden (kuten eduskunnan, hallituksen, kunnanvaltuustojen ja puolueiden) ulkopuolelle. Kansalaisaktivismi nousee aika- ja paikkasidonnaisista ongelmista. Jokapäiväisessä elämässä koetut ongelmat ovat kansalaisaktivismiin innostava tekijä. Esimerkiksi Helsingin Kyläsaaren jätteenpolttolaitoksen sulkemista vaatinut liike vuoden 1980 alussa syntyi siten, että laitoksen ympäristössä asuneet ihmiset suivaantuivat siitä, että joutuivat pesemään ulkona kuivattamansa pyykit moneen kertaan laitoksesta levinneen noen vuoksi. Luonnollisesti seudun asukkaat huolestuivat myös omasta terveydestään. (Donner 1983.) Näin seudun asukkaat samalla politisoivat kyseisen laitoksen olemassaolon. Kansalaisaktivismi onkin tärkeä politisoiva tekijä. Kansalaisaktivismia voisi siten kutsua kansalaisten politiikaksi. Politisoimisprosessi voi alkaa esimerkiksi vähäpätöiseltä näyttävästä tapahtumasta. Se saa mahdollisesti jonkun tai jotkut toimimaan aivan uudella tavalla, mikä puolestaan aiheuttaa ennustamattomia seurauksia. Politisoitumisprosessiin osallistuu suuriakin määriä ihmisiä, joilla on keskenään ristiriitaisia näkemyksiä ongelmista, niiden ratkaisukeinoista ja -mahdollisuuksista.

Oleellista on, että ongelmien määrittely tapahtuu konkreettisessa historiallisessa tilanteessa eli ongelmat ovat aika- ja paikkasidonnaisia. Esimerkiksi ympäristöpolitiikan tärkein kysymys on juuri ongelmien määrittely. Eri toimijat, kuten puunjalostusteollisuus, luonnonsuojelijat ja alkuperäiskansat, voivat nähdä esimerkiksi metsän käytön aivan eri tavoilla. Jotkut saattavat ajaa tiettyjä toimia ympäristönsuojelun edistämiseksi, toiset voivat vastustaa niitä. Jotkut puolestaan määrittelevät ongelmat aivan toisin ja pitävät muiden ongelmanmärittelyjä ja siten myös toimia niiden ratkaisemiseksi täysin virheellisinä. (Haila 2001.)

Pidän kansalaisaktivismin tai kansalaisten politiikan alkuna sitä, mitä pragmatismiksi kutsutun filosofisen lähestymistavan yksi amerikkalainen kehittelijä John Dewey (1859-1952) pitää tieteellisen tutkimuksen lähtökohtana. Hänen mukaansa tutkimus alkaa asioista, joita ihmiset kokevat ympäristössään. Se alkaa asioista, joita he näkevät, käsittelevät, käyttävät, joista he nauttivat ja kärsivät. Kokeellisessa tutkimuksessa niitä pidetään ajattelun haasteina. Tietämisessä ensimmäiseksi on tunnistettava ongelmat, jotka kaipaavat ratkaisua. Deweyia selkeämmin tapauskohtaisten ongelmien merkitystä on korostanut brittiläinen historianfilosofi R. G. Collingwood (1889-1943). Hän painottaa ongelmien kontekstisidonnaisuutta (Collingwood 1939, 37-38). Samalla tavalla kuin (poliittinen) ajattelu on vastaus ongelmaan (Collingwood 1939, V luku), myös kansalaisaktivismi on kietoutunut ongelmien ympärille.

Ongelmakeskeisen toiminnan edellytys on kokemus. Toimijoiden on koettava, että jokin asia on ongelma, on koettava, että on välttämätöntä tuoda ongelma julkiseen keskusteluun ja yrittää ratkaista se. Kun kansalaisaktivismia tai kansalaisten politiikkaa pidetään ongelmakeskeisenä, siihen liittyy kokemuksellisuuden ulottuvuus.

Deweyn toiminnan teorian keskeinen ulottuvuus on myös toiminnan epävarmuus, joka aiheuttaa usein turvallisuuden kaipuuta, mikä puolestaan johtaa "dogmatismiin, uskomusten hyväksymiseen auktoriteetin nojalla, suvaitsemattomuuteen ja kiihkomielisyyteen yhtäällä ja vastuuttomaan riippuvuuteen ja laiskuuteen toisaalla" (Dewey 1999, 199). Dewey suositteleekin iloitsemaan epävarmuuden lähteestä, ongelmallisuudesta ja kehottaa etsimään ja kysymään innolla jatkuvasti. Ihmisten pitää nauttia epätietoisuudesta. Ajattelu on nimenomaan reagointia epävarmuuteen. Hänestä ajattelua pitää rakastaa ja kukaan ei rakasta ajattelua, jos ei ole kiinnostunut suuresti ongelmista sinänsä. (Dewey 1999, 196, 199.)

Kansalaisaktivismi perustuu nimenomaan siihen, miten ihmiset kokevat ympäristönsä. Praktisen kokemuksen tärkeä ominaisuus on epätasapaino. Tämä ilmenee jatkuvana toimintana muuttaa olemassa oleva asioiden tila jollakin tavalla tyydyttävämmäksi kuin nykyisyys. Olemassaolevan ja arvojen maailman välillä vallitsee jatkuva taistelu. (Oakeshott 1933, 247- 285.)

Kokemus on erityisen voimakas, mieleenpainuva ja merkityksellinen elämys, tiedostamisen tuloksena syntynyt mielen tila. Kokemus on usein järkyttävä, surullinen, haikea, uhkaava tai pelottava. (ks. kokemuksen käsitteestä Haaparanta & Oessch 2002) Näin ollen kokemus tarkoittaa asioiden käsittämistä tietyllä tavalla. Kun toimija kokee omakseen jonkin ajatusmaailman tai kun hän ongelmallistaa jonkin asian jollakin tavalla, hän samalla muodostaa tietyn kokemuksen.

Dewey kritisoi toiminnan teoriallaan erityisesti ennakkoluuloja, ahtaiden etujen ja rutiininomaisten tapojen institutionaalista auktorisointia. Hän painottaa mielikuvitusta ja luovaa kykyä, jotka voivat näyttää uusia mahdollisuuksia, joita todellisuutta koskeva tieto avaa. (Dewey 1999, 269.) Näin syntyy toimintaa, joka on, kuten Hannah Arendt (1906-1975) esittää, nimenomaan uuden aloittamista, jonkin ennen näkemättömän prosessin saattamista liikkeelle (Arendt 1958, 178). Kansalaisaktivismi on nimenomaan uuden aloittamista, rutiiniprosessien katkaisemista.

Kansalaisaktivismi sinänsä on siis poikkeuksellista ja erottuu näin rutinoituneesta käyttäytymisestä, kulttuuristen konventioiden noudattamisesta. Korostan, että poliittinen toiminta rutinoituneen poliittisen käyttäytymisen sijasta perustuu kokemukseen. Ilman kokemusta on vain sosiaalista käyttäytymistä. Kokemus on siten toimijan aktiivista ja konstruktiivista toimintaa, johon ympäristö tavallaan kutsuu häntä. Kokemukselle on ominaista ihmisen ja ympäristön vuorovaikutus.

Kirjallisuutta aiheesta

Arendt, Hannah (1958): The Human Condition. Chicago: University of Chicago Press.

Beck, Ulrich (1995): Politiikan uudelleen keksiminen: kohti refleksiivisen modernisaation teoriaa. Teoksessa Beck, Ulrich & Anthony Giddens & Scott Lash: Nykyajan jäljillä. Refleksiivinen modernisaatio. Suom. Leevi Lehto. Tampere: Vastapaino, 11-82. Engl. alkuperäisteos Reflexive Modernisation: Politics, Tradition and Aesthetics in the Modern Social Order 1999.

Collingwood, R. G. (1939): An Autobiography. Oxford: Oxford University Press.

Dewey, John (1999): Pyrkimys varmuuteen. Suom. Pentti Määttänen. Helsinki: Gaudeamus. Engl. alkuperäisteos The Quest for Certainty. A Study of the Relation of Knowledge and Action 1929.

Donner, Jakob (1983): Kyläsaari - kansalaistoiminnan työvoitto. Teoksessa Tammilehto, Olli (toim.): Kun edustajat eivät riitä. Kansalaistoiminnan opas. Helsinki: WSOY.

Haaparanta, Leila & Erna, Oesch (toim.): Kokemus. Acta Philosophica Tamperensia, vol 1. Tampere, 15-36.

Haila, Yrjö (2001): Johdanto: Mikä ympäristö. Teoksessa Haila, Yrjö & Pekka Jokinen (toim.): Ympäristöpolitiikka. Mikä ympäristö, kenen politiikka. Tampere: Vastapaino, 9-20.

Pertti Lappalainen