Kansalaisuus

Kansalaisuus

Kansalaisuuden (citizenship) käsite, sellaisena kuin se länsimaisissa yhteiskunnissa ymmärretään, katsotaan syntyneen antiikin Kreikan kaupunkivaltioissa. Käsitettä kansalainen alettiin tuolloin käyttää tarkoittamaan vapaata aikuista miestä, jolla oli oikeus osallistua kaupunkivaltion asioista keskusteluun, päättämiseen ja täten politiikkaan (Delanty 2000, 11). Kansalaisuuden ydin oli yhteisten asioiden pohtimiseen ja päätöksentekoon osallistuminen julkisesti, johon kansalainen otti osaa paitsi yhteisönsä hyväksi, myös omaksi edukseen. Aristoteles (1991, 186-188) pitikin kansalaisuutta ihmisluonteen poliittisena ja moraalisena ilmaisuna sekä korkeimpana ilmenemismuotona, jonka vuoksi ihminen on onnellisimmillaan toimiessaan poliittisesti julkisessa tilassa, toisin sanoen ollessaan kansalainen.

Antiikin Roomassa kansalaisuudesta muodostui muun muassa Ciceron määrittelemänä ensimmäistä kertaa laillinen asema, jonka mukana yksilö sai tiettyjä oikeuksia ja jolla määriteltiin jäsenyys Rooman poliittisessa yhteisössä res publicassa. (Beiner 1995, 34-36.) Rooman kansalaisuuteen liittyi Delantyn (2000, 11-12) mukaan merkittävänä osana myös valtion ja yhteiskunnan eroaminen toisistaan käsitteellisellä tasolla, jonka seurauksena kansalaisesta tuli etenkin tiettyjen oikeuksien ja velvollisuuksien haltija ja lainkäytön kohde. Faulksin mukaan tämä merkitsi sitä, että kansalaisuuden käsite menetti yhteytensä poliittisen osallistumisen ajatukseen, ja muodostui pikemminkin valtion sosiaalisen kontrollin ja valtakunnan rauhoittamisen välineeksi (Faulks 2000, 19). Rooman aikana kansalaisuuden käsitteeseen alettiin siten liittää tulevan alamaisen käsitteen piirteitä.

Rooman hajoamisen jälkeen kansalaisuuden käsite muodostui jokseenkin merkityksettömäksi kirkon ja kristikunnan muodostaessa keskeisimmät yhteiskunnalliset instituutiot. (ks. esim. Faulks 2000, 20.) Ainoassa käyttöyhteydessään, keskiajan italialaisissa kaupunkivaltioissa, termi citizen merkitsi pitkään ainoastaan kaupungin asukasta, ja niitä oikeuksia ja velvollisuuksia, joita kaupungin asukkaalla oli. (ks. esim. Delanty 2000). 1500-luvulta alkanut hidas valtionmuodostus ja markkinayhteiskunnan kehitys loivat kuitenkin yhteiskuntiin uuden julkisen tilan, joita Delantyn mukaan voidaan perustellusti kutsua ensimmäisiksi kansalaisyhteiskunniksi. Täten kansalaisuudesta muodostui käsite, jolla kuvattiin yksilön roolia ja ilmentymää tuossa uudessa julkisessa tilassa. (Delanty 2000, 12). Faulks kuitenkin huomauttaa, kuinka tämä kansalaisuuskäsite oli vielä tiukasti sidoksissa yksilön omaisuuteen ja taloudelliseen asemaan, sillä kansalaisuus ja kansalaisyhteiskunta olivat tulosta ihmisten yhteiskunnallisesta toiminnasta, joka tuolloin merkitsi lähes yksinomaan taloudellista kanssakäymistä. (Faulks 2000, 21).

Modernin kansalaisuuden synty liitetään yleisesti Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen yhteyteen, sillä vallankumous synnytti kaksi tärkeintä moderniin kansalaisuuteen liittyvää ominaisuutta. 1. Kansan noustessa kapinaan aatelisluokan erioikeuksia vastaan, syntyi uudenlainen käsite kansalaisesta, joka ensimmäistä kertaa liitti käsitteeseen ajatuksen tasa-arvosta, ihmisten tasavertaisuudesta lain edessä, ja kansalaisten suorasta suhteesta valtioon ilman aateliston välittävää roolia. (Brubaker, 1992, 39-49.) 2. Kansan ja nationalismin käsitteiden muodostuessa syntyi liitos kansalaisuuden ja kansakunnan käsitteiden välille, joka johti ajatukseen kansalaisuuden ja tietyn kansallisvaltion välisestä yhteydestä.. Kansallisvaltioiden synnyn myötä kansalaisuuden käsite sidottiin ensimmäistä kertaa syntymiseen ja asumiseen tietyllä alueella, jonka seurauksena tuli mahdolliseksi kuvitella sidos ”etnisyyden” ja kansallisuuden välillä. (Isin & Wood 1999, 50.) Tämä kansalaisuuden alueellistuminen mahdollisti myös varsin yksinkertaisen tavan jakaa ihmiset kansalaisin ja ”ulkopuolisiin” (Isin & Wood, 1999, 68), jonka seurauksena kansallisuuden tuottaminen toiseutta vastaan mahdollistui. Syntyi uusi käsite ”ulkomaalainen”.

Nyky-yhteiskuntiemme kansalaisuuden käsite nojaa Ranskan vallankumouksen yhteydessä syntyneeseen moderniin kansalaisuuskäsitteeseen. Sillä tarkoitetaan tavanomaisesti kansallisvaltion kansalaista, joka sitoutuu noudattamaan valtion lakeja ja vastineeksi nauttii valtion suojelusta. Kansalaisuus on kuitenkin yksi oman aikamme kiistellyimmistä käsitteistä, eikä sille ole antaa yksiselitteistä tai kiistatonta määritelmää. Tämän päivän kansalaisuuskeskustelun keskeisimpinä vedenjakajina ovat yhtäältä kysymykset kansalaisuuden sisällöstä ja toisaalta ne periaatteet, joiden perusteella kansalaisuus tulisi yksilölle myöntää. Kansalaisuuden laajuutta ja myöntämisperusteita koskevaa keskustelua nimittää lähinnä yksi ydinkysymys: tulisiko kansalaisuuden liittyä kansallisuuteen ja etniseen yhtenäisyyteen, vai vaihtoehtoisesti rakentua demoksen, poliittisen yhteisön osallisuuden pohjalta.

Keskustelua kansalaisuuden sisällöstä käydään ennen muuta kolmen poliittisen perinteen kesken. Liberalistinen perinne korostaa ajattelussaan yksilön etua, ja määrittelee kansalaisuuden ennen kaikkea yksilöä suojeleviksi oikeuksiksi ja vapauksiksi. Se ei hahmota kansalaisia kollektiivina, eikä liitä kansalaisuuden rooliin juuri lainkaan velvollisuuksia. Liberalistinen käsitys kansalaisuudesta mielletään usein tärkeimmäksi nykypäivän länsimaista kansalaisuutta muokkaavaksi teoriaksi. (ks. esim Isin & Wood 1999, viii) Liberalistista kansalaisuuskäsitystä kritisoidaan kuitenkin etenkin sen negatiivisesta vapauskäsityksestä, joka jättää täysin huomiotta kansalaisten vapaudet johonkin, toisin sanoen oikeudet toimia. (Isin & Wood 1999, 8.) Tästä johtuen liberalistisesta kansalaisuudesta muodostuu helposti passiivinen ajatus kansalaisuudesta, joka voidaan nähdä jopa uhkana demokratialle. Vaihtoehtoja liberalistiselle kansalaisuuskäsitykselle tarjoavat lähinnä kommunitarismin ja republikanismin perinteet.

Kommunitaristinen perinne korostavaa yksilön sijaan yhteisön merkitystä ja yhteistä hyvää. Tällöin kansalaisuuden tärkeimmiksi piirteiksi muodostuvat yhteinen asioista päättäminen, neuvottelu ja tasa-arvo yksilöiden välillä. (Isin & Wood 1999, 8.) Republikanistisen perinteen määrittelemälle kansalaisuudelle keskeistä puolestaan on esimerkiksi Beinerin (1995, 14-16) mukaan kansalaisen näkeminen aktiivisuutena ja poliittisena osallistumisena vastakohtana liberalistisen kansalaisuuskäsityksen passiiviselle kansalaisuudelle. Uusia määritelmiä kansalaisuudelle tarjoavat myös erilaiset, usein etnistä, kulttuurista tai seksuaalista vähemmistöä edustavat niin kutsutut kulttuuripoliittiset ryhmät, jotka tavoittelevat tunnustusta kansalaisuuden käsitteen laajentamisen kautta. Käsitettä ovat yhtä lailla laajentaneet sen maailmankansalaisuuden tai ympäristökansalaisuuden kaltaiset sovellukset, joissa käsite on irrotettu sen modernista kansallisvaltiokontekstista.

Kansalaisuuden käsite on jatkuvassa liikkeessä ja se muokkautuu alati muuttuvan ympäröivän yhteiskuntansa ja määrittelijöidensä mukana. Kansalaisuuden käsitteestä käytävä määrittelykamppailu on tänä päivänä kenties kiivaampaa kuin koskaan, sillä modernin kansalaisuuden perusta, kansallisvaltio on menettämässä merkitystään globalisaation luodessa erimuotoisia maailmanlaajuisia ja kansallisvaltioiden rajat ylittäviä ja alittavia yhteisöjä, joihin ihmiset identifioituvat tulevaisuudessa kenties jopa perinteistä kansallisvaltiota enemmän. Toisaalta kansalaisuuden määritelmällä on myös enemmän merkitystä kuin koskaan ennen, sillä kasvavat taloudelliset ja yhteiskunnalliset eriarvoisuudet liikuttavat ihmisiä enemmän kuin koskaan. Kansalaisuuden määritelmä on se väline, jolla tehdään raja meidän ja muiden välillä, ja siksi se on yksi nykymaailman voimakkaimmista poliittisen toiminnan instrumenteista.

Kirjallisuutta aiheesta

Aristoteles. 1991. Politiikka. Helsinki: Gaudeamus.

Beiner, R. (toim.) 1995. Theorizing Citizenship. New York: State University Press of New York.

Brubaker, R. 1992. Citizenship and Nationhood in France and Germany. Cambridge: Harvard

University Press.

Delanty, G. 2000. Citizenship in a global age. Buckingham: Open University Press.

Faulks, K. 2000. Citizenship. London: Routledge.

Isin, E.F. & Wood, P.K. 1999. Citizenship & Identity. London: Sage Publications.

Taina Keinänen