Esimerkki wiki-tekniikasta: Globalisoituva kansalaisyhteiskunta
KANS111: GLOBALISOITUVA KANSALAISYHTEISKUNTA
Tekijät: Taina Keinänen, Eeva Koivula, Anna Korpikoski, Kati Mäkeläinen, Sanna Vierimaa, Tero Viljanen
Laadittu wiki-tekniikalla
Alkuperäinen wiki teksti löytyy tästä
Kurssin ohjaajat: Pertti Lappalainen ja Kari A. Hintikka
1. GLOBAALIN KANSALAISYHTEISKUNNAN KONTEKSTI
1.1. Globaalin kansalaisyhteiskunnan määritelmä
1.2. Talouden globalisaatio
1.3. Itä-Euroopan sosialismin romahdus
1.4. Tieto- ja viestintäteknologia globaalin kansalaisyhteiskunnan edistäjänä
1.5. Diasporat ja globaali kansalaisyhteiskunta
2. GLOBAALIN KANSALAISYHTEISKUNNAN KÄSITTÄMISTAPOJA
2.1. Markkinaorientoitunut suhtautuminen eli länsimainen liberalismivientitavarana
2.2. Kriittinen suhtautuminen globalisaatioon
2.2.1. Globaali kapitalismi ja paikalliset ongelmat
2.2.2. Globaali antikapitalistinen liike
2.2.3. Maailman sosiaalifoorumit
2.3 Globaali kansalaisyhteiskunta ja diaspora
2.3.1. Urheilu, globalisaatio ja nationalismi
2.3.2. Äärinationalismi
2.3.3. Kansallisista globaaleihin kuviteltuihin yhteisöihin?
2.4 Lokalisaatio ja glokalisaatio globalisaation vastavoimana
3. KANSALAISTOIMINNAN GLOBALISOITUMINEN
3.1 Kulttuurihäirintä
3.2 Urheilun globalisoituminen
3.3 Suora toiminta
3.4 Kuluttamisen politiikka ja boikotit
4. NÄKYMÄT
Tämän artikkelin tarkoituksena on hahmotella, mitä kaikkea globalisoituvan kansalaisyhteiskunnan käsitteellä voidaan tarkoittaa, millaisia käsittämistapoja käsitteelle esitetään ja millaisiin ilmiöihin se linkittyy. Aluksi globaalin kansalaisyhteiskunnan käsitteeseen tartutaan esittelemällä sille joitain yleisinä pidettyjä määritelmiä, ja pohtimalla käsitteen moninaisia sisältöjä. Seuraavaksi kartoitetaan käsitteen taustoja ja kontekstia pohtjmalla niitä historiallisia kehityskulkuja ja siirtymiä, jotka ovat edesauttaneet ja mahdollistaneet globaalin kansalaisyhteiskunnan synnyn. Tässä artikkelissa noiksi globaalin kansalaisyhteiskunnan syntyä edesauttaneiksi tekijöiksi nähdään talouden globalisaatio, Itä-Euroopan sosialismin romahdus sekä tieto- ja viestintäteknologian kehitys. Lisäksi pohditaan voisivatko globaalit diasporat olla osaltaan selittämässä globaalin kansalaisyhteiskunnan syntyä.
Artikkelin toinen pääluku käsittelee niitä erilaisia käsittämistapoja tai näkökulmia, joista lähtien globaalin kansalaisyhteiskunnan käsitettä voidaan tarkastella. Ensimmäisenä esitellään niin kutsuttu markkinaorientoitunut suhtautuminen globalisaatioon ja siten globaaliin kansalaisyhteiskuntaan, jossa se nähdään lähinnä länsimaisten (liberaalien) arvojen levittämiskanavana. Tämän jälkeen tarkastellaan edellä mainittuun näkökulmaan kriittisesti suhtautuvaa lähestymistapaa, globalisaatiokritiikkiä, ja sen erilaisia käsityksiä globaalista kansalaisyhteiskunnasta. Tässä yhteydessä esitellään kolme esimerkkiä globalisaatiokriittisestä globaalista kansalaisyhteiskunnasta. Ne ovat globaali kansalaisyhteiskunta vastauksena globalisaation aiheuttamiin paikallisiin ongelmiin, antikapitalistinen liike sekä maailman sosiaalifoorumit. Kolmantena näkökulmana esitellään nationalistinen käsitys globaalista kansalaisyhteiskunnasta. Tässä yhteydessä pohditaan muun muassa urhelun merkitystä globaalilla tasolla esiintyvälle nationalismille sekä äärinationalismin ilmiötä. Sen lisäksi sovelletaan Benedict Andersonin kuviteltujen yhteisöjen käsitettä globaaliin yhteyteen ja pohditaan, voisiko kuviteltujen yhteisöjen teoria auttaa selittämään myös globaalin kansalaisyhteiskunnan muodostumista. Luvun viimeisen näkökulman tarjoaa lokalisaatio, joka voidaan nähdä sekä globalisaation että kenties myös globaalin kansalaisyhteiskunnan vastavoimana.
Kolmannessa luvussa globaalia kansalaisyhteiskuntaa lähestytään kansalaistoiminnan näkökulmasta. Siinä tuodaan esille, kuinka kansalaistoiminnan muotjen globalisoituminen voidaan nähdä merkkinä globaalin kansalaisyhteiskunnan vahvistumisesta (ja pohditaan, olisiko globaali kansalaisyhteiskunta hyödyllistä hahmottaa juuri kansalaistoiminnan näkökulman kautta.) Esimerkkeinä globalisoituneista kansalaistoiminnan muodoista ovat kulttuurihäirintä, urheilun kansalaistoiminta, suora toiminta, internet-aktivismi sekä kuluttamisen politiikka ja boikotit.
Lopuksi pohditaan sitä, mihin suuntaan käsitys globaalista kansalaisyhteiskunnasta on matkaamassa. Tulevaisuutta määrittää ainakin länsimaisen globaalin kansalaisyhteiskuntakäsityksen kritiikki sekä ne eri vaihtoehtoiset muodot, joiden mukaisesti globaali kansalaisyhteiskunta voisi rakentua.
1. GLOBAALIN KANSALAISYHTEISKUNNAN KONTEKSTI
Yhteiskunnallisille käsitteille tyypilliseen tapaan myös globaalin kansalaisyhteiskunnan käsitettä käytetään viittaamaan mitä moninaisimpiin asioihin ja ilmiöihin. Melko uutena käsitteenä globaalin kansalaisyhteiskunnan käsite on vielä tavanomaistakin liikkuvampi, ja jokainen käsitettä käyttävä pyrkii osallistumaan siitä käytävään määrittelykamppailuun tarjoamalla oman esityksensä siitä, mikä käsitteen sisällön tulisi olla. Tässä luvussa kartoitetaankin aluksi sitä, mitä kaikkea globaalin kansalaisyhteiskunnan käsite voi tarkoittaa. Käsitteen aiempien määrittelyjen esittelyn jälkeen kirjoittajat pyrkivät rakentamaan oman käsityksensä globaalista kansalaisyhteiskunnasta kysymällä, mistä ilmiöistä johtuen globaalin kansalaisyhteiskunnan olemassaolo on tullut mahdolliseksi.
1.1 Globaalin kansalaisyhteiskunnan määritelmä
John Keane määrittelee globaalin kansalaisyhteiskunnan seuraavasti: “a dynamic non-governmental system of interconnected socio-economic institutions that straddle the whole earth, and that have complex effects that are felt in its four corners. Global civil society is neither a static object nor a fait accompli. It is an unfinished project that consists of sometimes thick, sometimes thinly stretched networks, pyramids and hub-and-spoke clusters of socio-economic institutions and actors who organise themselves across borders, with the deliberate aim of drawing the world together in new ways. These non-governmental institutions and actors tend to pluralise power and to problematise violence; consequently, their peaceful or ‘civil’ effects are felt everywhere, here and there, far and wide, to and from local areas, through wider regions, to the planetary level itself.” (Keane 2003, 8) Tämä määritelmä on Keanen mukaan ideaalityyppinen, mutta siitä huolimatta (tai kenties juuri siksi?) se on käyttökelpoinen analyyttinen käsite.
Yllä lainatun määritelmän lisäksi Keane näkee globaalissa kansalaisyhteiskunnassa tettyjä perustavanlaatuisia ja toisiinsa sidoksissa olevia ominaisuuksia. Ensinnäkin GKY koostuu sellaisista rakenteista ja verkostoituneista toimintamuodoista, jotka ovat valtion ulkopuolella. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että GKY on kaiken tai minkä tahansa valtion ulkopuolisen sisältävä "kaatoluokka", vaan kyse on ainoastaan tietyntyyppisistä rakenteista ja verkostoista. Globaali kansalaisyhteiskunta on myös osattava erotettaa yleisemmästä "yhteiskunnan" ideasta. Se on vain yksi monista mahdollisista yhteiskuntamuodoista. GKY:taa määrittää lisäksi eräänlainen "sivilisoituneusuuden" ("civility") ilmapiiri mikä ilmenee toleranssina ja kohteliasuutena muita kohtaan. "Sivilisoituneisuuden" vaatimukset tuovat jonkinlaisen yhteisen normipohjan (johon kuuluu esimerkiksi väkivallasta pidättäytyminen) ja toimivat näin ollen sekä toimintaa mahdollistavina että rajoittavina tekijöinä. Globaaliin kansalaisyhteiskuntaan kuuluu olennaisesti myös pluralismi sekä vahva taipumus konfliktuaalisuuteen, mikä Keanen mukaan yhtäältä takaa vallanjaon valtiollisten instituutioiden ja GKY:n välillä ja toisaalta myös johtaa GKY:n sisäisiin valtakamppailuihin.
Globaalia kansalaisyhteiskuntaa ei siis tule nähdä "globaalina yhteisönä", Keane huomauttaa. Se on paljon moniulotteisempi ja ristiriitaisempi. Keane mainitsee myös erikseen piirteen, joka ensi näkemältä vaikuttaa itsestäänselvyydeltä: Globaali kansalaisyhteiskunta on luonteeltaan - kuten nimikin kertoo - globaali. Tällä Keane kuitenkin tarkoittaa spesifisti "rajatonta" ("unbounded") yhteiskuntaa, valtioiden ja muiden hallitusten rajat alittavaa ja ylittävää verkostoa. Hänen mielestään kyseessä on ihmiskunnan tähän asti monimutkaisin yhteiskunnallinen saavutus. (Keane 2003, 8-17) Tällä tavalla määriteltynä globaali kansalaisyhteiskunta on siis elävä ja dynaaminen, loppumattomasti erilaisia elementtejä ja toimijoita sisältävä valtion ulkopuolinen verkosto tai projekti, jonka voima piilee paitsi sen kattavuudessa ja yhteyksissä, ennen kaikkea myös sen prosessimaisessa toiminnassa ja eräänlaisessa päämäärättömyydessä tai ehkä pikemminkin jatkuvuudessa.
Mariya Y. Omelicheva on tehnyt kattavan tutkimuksen yrittäen selvittää globaalin kansalaisyhteiskunnan toimijoiden mahdollisia yhteisiä eettisiä lähtökohtia ja arvopohjaa. Hän huomauttaa "Journal of Civil Societyssa" julkaistussa artikkelissaan, että on olemassa tuhansia ryhmiä joiden voisi laskea kuuluvan globaaliin kansalaisyhteiskuntaan, ja että on hyvin vaikeaa tai jopa mahdotonta osoittaa yhtä ryhmää tai säännöstöä joka sinänsä täydellisesti edustaisi GKY:ta kokonaisuudessaan. (Omelicheva 2006, 236) Mitä globaalin kansalaisyhteiskunnan teoreettiseen käsitteeseen tulee Omelicheva kertoo GKY:n aseman vaihtelevan eri definitioissa suhteessa valtioon sekä talouteen. Kansalaisyhteiskunta tässä mielessä on siis aina käsitetty jonkinlaisena tilana, sfäärinä tai areenana.
Omelicheva jaottelee tämäntyyliset teoriat kolmeen ryhmään. Ensiksikin on näkemys GKY:sta taloudesta eli globaaleista markkinoista ja valtiosta eli kansainvälisestä järjestelmästä erillisenä/erilaisena sekä riippumattomana alueena. Toiset taas näkevät GKY:n, valtion ja talouden sfäärien olevan toisiaan rakentavia ja tiukasti yhteennivoutuneita. Tässä tapauksessa GKY on riippuvainen valtion ja talouden olemassaolosta (eli jos oikein ymmärrän, vähän Hegelin käsitykseen viittaava idea). Kolmas tapa määritellä GKY asettaa sen taloudellisen globalisaation aikaansaannokseksi. (Omelicheva 2006, 242) Tutkimuksessaan Omelicheva kokee löytäneensä jonkinlaisen konsensuksen tai normipohjan joka yhdistää suurta osaa globaalin kansalaisyhteiskunnan piirissä aktiivisia toimijoita. Hän on samalla kuitenkin sitä mieltä, että tämä konsensus on rajoittunut tiettyyn näkemykseen siitä, mitä kansalaisyhteiskunnan on oltava. Globaalin kansalaisyhteiskunnan piirissä laajalti hyväksytyt normit kuuluvat Omelichevan mukaan nimenomaan liberaaliin käsitykseen kansalaisyhteiskunnasta ja sen roolista, mikä on ennen kaikkea maailman johtavien, taloudellisesti voimakkaimpien valtioiden tukema näkemys.
Kysymykseksi nouseekin: onko GKY vain väline vahvojen valtioiden maailmankuvan edistämiseksi globaalilla tasolla eli onko vain niilla GKY:n toimijoilla mahdollisuuksia jotka hyväksyvät liberaalin kansalaisyhteiskuntakäsitteen toimintansa perustaksi (käyttäytyen näin vahvojen valtioiden etujen mukaisesti)? Vai onko tilanne kuitenkin käänteinen, Omelicheva pohtii: Onko globaalin kansalaisyhteiskunnan toiminnalla vaikutusta valtioiden käyttäytymiseen? Onko GKY tekemässä maailmasta liberaalimpaa paikkaa? Nykyinen konsesuslinja kuitenkin jossain määrin sivuuttaa sen moniulotteisuuden ja näkemysten kirjavuuden joka "todellisessa" globaalissa kansalaisyhteiskunnassa Omelichevan mielestä vallitsee. On tiedostettava sekä GKY:n "valoisat" että "pimeät" taikka "sivilisoitumattomat" ("uncivil") puolet. (Omelicheva 2006, 243) "Sivistymättömyydestä" kirjoittaessaan Omelichevan näkemys näyttäisi eroavan John Keanen kuvauksesta, jossa globaalia kansalaisyhteiskuntaa karakterisoi muun muassa "sivistyneisyyden" ("civility") elementti, samoin kun hänen näkemyksessään (paikallisesta) kansalaisyhteiskunnasta.
Euroopan Unionin julkaisemassa Eurooppa-sanastossa globalisaatiolla tarkoitetaan ilmiötä, jossa talousalueet ja rajat avautuvat. Se on seurausta kauppavaihdon ja pääoman liikkeiden lisääntymisestä, ihmisten ja ajatusten liikkumisesta, tiedon, osaamisen ja tekniikoiden leviämisestä sekä sääntelyn poistamisen prosessista. Sääntelyn poistamisen prosessi, joka on yhtä aikaa maantieteellinen ja alakohtainen, ei ole ilmiönä uusi, mutta se on kiihtynyt viime vuosina. Epäilijän ajatuksin ilmaistuna taloudellista globalisaatiota voisi luonnehtia vielä lyhyemmin prosessiksi, jossa kansantaloudet yhdistyvät ja tulevat yhä enemmän toisistaan riippuvaisemmiksi.
Globalisaatio tarjoaa monia mahdollisuuksia, mutta se on edelleen myös yksi suurimmista haasteista, joihin Euroopan unionin on nykypäivänä vastattava. Jotta ilmiön tarjoamat kasvun mahdollisuudet voitaisiin hyödyntää täysimääräisesti ja jotta voitaisiin taata sen tuomien hyötyjen tasapuolinen jakautuminen, unioni pyrkii noudattamaan monenvälisen hallinnon avulla sellaista kestävän kehityksen mallia, jossa yhdistyvät talouskasvu, sosiaalinen koheesio ja ympäristönsuojelu.
Määrittely ei sisällä tarkempia määritelmiä kestävälle kehitykselle eikä kansalaisuudelle. Ympäristön suojelulla saadaan laajaa kannatusta, mutta se voi olla esteenä talouskasvulle ja varsinkin sen laajenemiselle yli rajojen. Onko talouskasvu este kestävälle kehitykselle vai tuoko rajojen avaaminen vaikeuksia ympäristön suojeluun ja valvontaan. Jos taloudellisessa globalisaatiossa kansantaloudet yhdistyvät, kuinka käy todellisen taloudellisen kasvun.
Tulevaisuuden todellinen haaste on yhdistää edellä esitetyt tekijät kestävän kehityksen alle tietämättä vielä mikä on todella kestävää kehitystä ja kuinka luonto saadaan kestämään sen kehityksen ja tuotannon määrä, millä talouskasvu saadaan varmistettua. Kaupan vapauttaminen on ollut edistämässä taloudellista globalisaatiota. Toimijoiden tullessa yhä enemmän riippuvaisiksi toisistaan yhdistyvätkö toimijat vai tuleeko tavoitteeksi kaikkien taloudellisen kasvun nostaminen. Jääkö silloin kestävä kehitys kokonaan huomiotta ja miten käy sosiaalisen koheesion, kun intressi suuntautuu vain talouteen.
Taloudellisen globalisaation edistymisen myötä ulkomaankaupalle on asetettu yhä vähemmän esteitä ja rajoituksia ja kotimarkkinoiden suoja on vähentynyt aikaisemmasta. Maailmantalous pääsee keskittymään yhä harvempien käsiin ja ylikansalliset yhtiöt pystyvät parantamaan asemiaan. Sosiaaliset kysymykset on ohitettu hallinnan puutteessa. Lopputuloksena joillekin on alueilla syntynyt yhä suuremmat taloudelliset erot köyhien tuottajien ja rikkaiden maiden välille ja maailmasta on tullut yhä eriarvoisempi. Julkisen sektorin hankintojen kilpailutuspakko on tuonut kotimarkkinoille epäedullisina ilmiöinä kauppojen menetyksiä halvempien tuotantokustannuksien maihin, joiden tuotteiden sopivuus mm. sääolosuhteisiin on kyseenalaista. Tarjouskilpailun voittaneiden Pendolino-junien sopivuutta pohjoisiin olosuhteisiin voitaisiin pitää esimerkkinä hankinnasta, missä ei ehkä kestävän kehityksen ja kokonaistaloudellisuuden seikkoja ole osattu huomioida riittävästi.
Globalisaatitoteoreetikko Immanuel Wallerstein uskoo, että kapitalismi on tullut tiensä päähän, se ei tuota enää tarpeeksi voittoa. Wallerstein uskoo, että seuraavat 50 vuotta tulevat olemaan kaoottiset. Mikään valtakeskus ei kykene kontrolloimaan, hillitsemään eikä hallitsemaan maailmanpolitiikka, eikä maailmantaloutta. Kapitalismi ei tee enää tarpeeksi voittoja, suuria voittoja tehdään Wallersteinin mukaan enää keinottelemalla ja spekuloimalla. Tärkeimpänä syynä kapitalismin lopulle Wallerstein näkee sen, että maapallolta loppuu tulevaisuudessa halpatyövoima ja luonnonvarat. Elintason noustessa kehitysmaissa, nousevat myös palkat ja raaka-aineiden hinnat ja kapitalistin voitto pienenee. Eikä tehtaita voi loputtomasti siirtää halvempiin tutotantomaihin. Nythän on jo Kiinasta alettu siirtää tehtaita muihin Kaakkois-Aasian maihin, ja vasta äskettäinhän tehtaita siirrettiin Kiinaan. Myös luonnonvarat loppuvat näistä maista aikanaan. Wallerstein uskoo, että kaiken tämän seurauksena on kaaos, aika näyttää miten käy. (Helsingin Sanomat, 9.3.2008)
Kasvavien globaalien markkinoiden ansiosta maailmalla on tarjolla halpoja banaaneja ja ulkomailla, lähinnä halpatuotantomaissa tuotettuja vaatteita. Internet on tuonut koko maailman lähes jokaisen ulottuville. Varjopuoli on kuitenkin Unifemin mielestä sen mukana tullut köydyyden lisääntyminen sekä epävarmuus työpaikkojen säilymisestä niin teollisuusmaissa kuin kehitysmaissa. Kaupallisten arvojen takia on tuhottu myös luontoa ja sademetsiä.
Vaikka teollisuuden kasvu on kehittynyt ja talouden kassavirrat kasvaneet, ei kaupankäynnin tasavertaisuudesta ole takieta. Globalisaation voidaan katsoa tuoneen mukanaan myös vallan keskittymistä ja taloudellisten voittojen kasaantumista tiettyihin maihin sekä tietyille ihmsille. Käytännössä maailmaa hallitsevat suurvallat, erityisesti pohjoisamerikkalaiet suuryritykset. (www.unifem.fi/naiset ja talouden globalisaatio).
Talouden globalisaatiota voidaan tarkastalla maailmalaajuisesti vielä sukupuolijakauman kautta. Naisten palkattoman työn määrä on lisääntynyt. Monissa maissa naiset tekevät sen työn mikä kuuluisi yhteiskunnalle. Tuottavaan liiketoimintaan tähtääminen on lisännyt köyhyyttä ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Markkinaperusteinen hintataso peruspalveluiden, kuten terveydenhoidon saaminen, on köyhälle liian korkea.
Vaikka talouden globalisaation ongelmia tunnistetaan ei varsinaista tasapuolista toimintatapaa ole löytynyt. Vaikka WTO yhdessä kansainvälisten rahoituslaitosten kanssa on vaatinut kehitysmaita avaamaan rajansa vapaalle kilpailulle, ei toivottua tulosta ole syntynyt. Kaupan vapauttaminen on ollut yksipuolisesti teollisuusmaita suosivaa erityistesti kehitysmaatuotteiden kohdalla. (www.yhteinenmaailmamme.fi Taloudellinen globalisaatio hyödyntää rikkaita maita.)
1.3. Itä-Euroopan sosialismin romahdus
T.O. Corry esittää, että käsite globaali kansalaisyhteiskunta esiintyi ensimmäisen kerran mediassa Neuvostoliiton entisen ulkomisterin Eduard Shevardnadzen hahmoteltua vuonna 1991 puheessaan mahdollisuutta uudesta maailmanjärjestyksestä globaalilla tasolla. Shevardnadzelle uusi globaalin kansalaisyhteikunnan ajatus merkitsi tilaa, jossa kansainvälisiä ongelmia voitaisiin ratkaista samalla tavoin kuin demokraattiset järjestelmät ratkovat omia ongelmiaan maiden sisäisesti. (Shevardnadze, 1991) (Corry, T.O. 2006.mukaan) Corryn mukaan Shevardnadze teki kuitenkin määritelmässään virheellisen analogian kansallisen ja globaalin kansalaisyhteiskunnan välille. Hänen mukaansa globaali kansalaisyhteikunta edellyttää täysin uutta määritelmää siksi, ettei kansallisvaltioilla ole enää entisenkaltaista merkitystä. Vanhat, kansallisvaltioihin sidotut käsitteet eivät riittäneet kuvaamaan sitä uutta ilmiötä, jonka nähtiin hiljalleen syntyvän rautaesiripun ja Neuvotoliiton romahdusten jälkimainingeissa.
Kaldorin (2006) mukaan kansalaisyhteiskunnan irrottautuminen kansallisvaltioista tapahtui ensisijaisesti vuoden 1989 tapahtumien seurauksena ja on siten seurausta sosialismin romahtamisesta Itä-Euroopassa. Kaldor esittää, että kansalaisyhteiskunnan pitkään uinunut käsite ”löydettiin uudelleen” 1970- ja 1980-luvuilla. Vuoden 1989 tapahtumien jälkeen käsite on hänen mukaansa ensimmäistä kertaa ollut mahdollista liittää globaaliin tilaan, sillä Kaldori esittää, etteivät käsitettä enää tuon jälkeen sitoneet maantieteelliset rajat. Hän perustelee väitettään esittämällä, kuinka kansallisvaltioihin rajoittunut kansalaisyhteiskunta rakentui perinteisesti vastakohtana pakkovaltaa käyttävälle valtiolle ja kohtasi suurimman rajoitteensa valtioiden välisissä sodissa. Kaldor esittää, että kylmän sodan päättymisen ja globalisaation kiihdyttämän keskinäisriippuvuuden myötä kansallisvaltiot ja niiden välillä käytävät sodat ovat käyneet kyseenalaisiksi luoden näin mahdollisuuden kansalaisyhteiskunnan laajenemiseen kansallisvaltioiden rajat ylittäväksi kokonaisuudeksi. (Kaldor 2006, 12-13.)
Tärkeää globaalin kansalaisyhteiskunnan käsitteen ja mahdollisuuden synnylle oli Kaldorin mukaan kylmän sodan loppuvaiheessa merkittävästi lisääntynyt vuorovaikutus länsi- ja itäblokissa toimivien kansalaistoimijoiden välillä. Hänen mukaansa erityisesti idässä toimivat kansalaisyhteiskunnan toimijat pyrkivät toiminnallaan ensisijaisesti vastustamaan valtion tunkeutumista jokaiselle elämänalueelle. Tähän uskottiin päästävän muodostamalla ylikansalliseen tilaan "kansainvälinen julkinen sfääri", jossa kasalaisyhteiskuntien toimijat voisivat käydä keskustelua kaukana valtioiden kontrollista. Keskinäisen dialogin tavoitteena oli siten ensisijaisesti kasvattaa sellaista julkista tilaa, jossa kansalaisyhteiskuntien toimijat voisivat toimia yhä vapaammin. Koska toimintaa motivoi ennen muuta pyrkimys eroon valtion kontrollista, sijoittui tuo tila ylikansalliselle alueelle. Syntyi useita valtioiden rajat ylittäviä ja alittavia yhteistoiminnan muotoja, joita Kaldor pitää globaalin kansalaisyhteiskunnan alkuna. (Kaldor 2006, 79-102.)
Tärkeä seikka on, miten kansalaisyhteiskunta oikein vastaa sosialismin romahduksen aikaansaamaan jälkiteollisen tyhjiön ja globalisoituneen talouden tuottaman köyhyyden haasteeseen? Sosialismin romahduksen paljastama köyhyys on levittäytnyt ympäri Eurooppaa ja myös Suomeen. Hyvä esimerkki tästä on Helsingin Sanomissa 17.2.2008 ollut artikkeli romanialaisperheestä, jka lastensuojelullisin perustein passitettiin takaisin Romaniaan. Paluu sähköttimään, vedettömään ja viemärittömään kopperoon, jota kamiinalla lämmitetään. Samassa huonessa asuu perheen mummo, 2-, 4- ja 5-vuotiaat lapset ja näiden äiti. Isä ei palaa perheen luokse, jos ei ole pakko, koska olot Romaniassa ovat niin kurjat. Luvassa ei ole työtä eikä toimeentuloa, eikä toivoakaan paremmasta tulevaisuudesta. Mikä on tulevaisuus, kun polarisaatio syvenee edelleen. Lainsäädäntö on erilainen maiden sisällä. Se mikä Suomessa on lastensuojelulain mukaan väärin, ei toisessa maissa ole mitenkään kontrolloitua. Suomessa mukana olevia lapsia tulee kuitenkin kohdella Suomen lainsäädännön mukaisesti. Kerjäläisillä ei Suomessa ole asuntoja vaan perheet sekä yhteisöt asuvat tunneleissa ja kaduilla. Muissa euroopan maissa kerjäläisongelma on jo huomattavasti laajempi kuin Suomessa. Vuoden 2007 ongelman odotetaankin olevan vasta ensi aalto tulevasta määrästä.
Onko tulevaisuudessa edessä paheneva köyhien köyhtyminen ja rikkaiden rikastuminen. Väheneekö köyhien elämisen mahdollisuudet edelleen ympäristön laadun ja yllätyksellisten sääolosuhteiden takia. Tuoko tämä kehitys levottomuutta sekä liikehdintää ja pystyykö globaali kansalaisyhteiskunta vaikuttamaan tähän kurjistumisen kehitykseen. Jos kansalaisyhteiskunta syntyy tietoisuuteen nousseesta tarpeesta saada aikaan muutosta olosuhteissa, miten voisi olla mahdollista vaikuttaa toisen kansallisvaltion sisällä olevaan köyhyyteen ja kurjuuteen, joka on seurausta pitkälti siitä, että markkinataloudessa tarjonta ja tuotteet menevät sinne, missä on kysyntää ja maksuvoimaa. Romania on yksi Euroopan Unionin jäsenvaltiosta, mikä tuntuu osittain vaikealta uskoa sen kansalaisten suuren eriarvoisuuden takia. Samanlaista köyhyyttä on Bulgariassa. Wuomen romaniyhteisö on osannut osaltaan odottaa Itä-Euroopan kerjäläisiä, koska Romaniassa ja Bulgariassa romanit asuvat lähes absoluuttisessa köyhyydessä. Suomen romaniasioiden neuvottelukunnan pääsihteeri Sarita Friman-Korpela ei ole yllättynyt romanikerjäläisten tulosta Suomeen Helsingin Sanomien 9.1.2008 julkaiseman artikkelin mukaan. Kansalaisyhteiskunnalla on vielä runsaasti tehtävää, jotta se voisi vastata sosialismin romahduksen aikaansaaman köyhyyden poistamisen haasteisiin. Se että Suomi järjestää kielitaitoisen avustajan kerjäläisongelman helpottamiseksi ei vielä takaa heidän kohteluan ihmisoikeuksien mukaisesti eikä paranna heiän elintasoaan eikä sosiaalista asemaansa varsinkaan lähtömaassa. (HS 17.2.2008, 9.1.2008 ja 8.1.2008).
1.4. Tieto- ja viestintäteknologia globaalin kansalaisyhteiskunnan edistäjänä
Itsenäiset mediakeskukset, indymedia eli International Media Centres (ICM) saivat alkunsa Seattlessa vuoden 1999 Maailman Kauppajärjestöä WTO:ta vastaan järjestetyssä mielenosoituksessa. Sadat riippumattoman median puolesta työskentelevät aktivistit liittyivät tuolloin yhteen, tavoitteenaan raportoida Seattlen ruohonjuuritason tapahtumista. "The blind spot" - julkaisun kautta kerrottiin Seattlen mielenosoitusten kulusta ja pian olivat pystyssä myös ICM:n ensimmäiset kotisivut. Tänä päivänä itsenäisiä mediakeskuksia on lukuisia eri puolilla maailmaa. Yhteisenä tavoitteena on indymedian kotisivujen mukaan "luoda radikaaleja, paikkansapitäviä ja palavahenkisiä kertomuksia totuudesta"
(http://www.indymedia.org/en/static/about.shtml) ja
http://docs.indymedia.org/view/Global/FrequentlyAskedQuestionEn#what
Itsenäisten mediakeskusten pääideana on avoin julkaisu (open publishing) eli niillä ei ole olemassa omaa henkilökuntaa, joka olisi sisällöstä vastuussa. Kukaan ei myöskään toimi ’portinvalvojana’ vaan osallistujat saavat itse ladata sivustoille sen minkä he kokevat tärkeäksi. Tällä tavalla osallistujat ovat aktiivisia eivätkä vain passiivisia lukijoita. Jokainen voi myös kommentoida toisten lataamia artikkeleita, joten voi syntyä tärkeää vuorovaikutuksellista keskustelua. (Meikle, 2002: 89-90)
Globaalisaation vastainen ajattelu, erityisesti globaaleja korporaatiota vastaan, loistaa itsenäisten mediakeskusten sivuilta. Urheilutapahtumat kuten olympialaiset ovat kautta aikojen nostattaneet toisin ajattelevien ääniä esiin. Kun itsenäinen mediakeskus avasi sivustonsa Sydneyn olympialaisiin, suoraa poliittista toimintaa odotettiin. Kuitenkaan suuria protesteja ei syntynyt, vaikka esillä olivatkin Alkuperäisasukkaiden (Aboriginals) sovitteluprosessi, olympialaisten vaikutus vuokralaisten ja yleisten kulkuneuvojen käyttäjien elämään sekä retoriikka ”Vihreiden Pelien” takana. Sivusto oli vielä vahvasti käynnissä monta kuukautta olympialaisten päättymisen jälkeenkin. (Meikle, 2002: 89-96).
Civil Society Building -verkosto on mainio esimerkki siitä, kuinka globaalia kansalaisyhteiskuntaa tuotetaan uuden tieto- ja viestintäteknologian avulla. Verkosto on kahden hollantilaisen toimijan, Hivos-nimisen kansalaisjärjestön ja Institute of Social studies -oppilaitoksen yhteinen projekti. Molemmat toimijat keskittyvät toiminnassaan kolmannen maailman ongelmiin ja pyrkivät toimintansa kautta tuottamaan oikeudenmukaisempaa ja humaanimpaa maailmaa kaikille. Tämä arvopohja on myös Civil Society Building -verkoston taustalla. Verkoston tavoitteena on tarjota kansalaisyhteiskunnan toimijoille areena, jonka kautta he voivat jakaa ja kehittää tietoaan kansalaisyhteiskunnasta ja siinä toimimisesta. Verkosto toimii paikkana kansalaisyhteiskuntaan liittyvien teemojan tutkimiseen, keskusteluun ja toimijoiden keskinäiseen verkottumiseen. Se myös julkaisee tehtyjä tutkimuksia ja pyrkii tuottamaan kaikille saatavaan muotoon sellaisen hiljaisen tiedon, joka on hyvin keskeistä kansalaisyhteiskunnassa toimimiselle, mutta johon kaikilla toimijoilla ei aiemmin ole ollut pääsyä.
Vaikka verkosto tarjoaa jäsenilleen myös koulutusta, on sen keskeisin toiminnna muoto ja paikka kuitenkin Internetissä tapahtuvat keskustelut, tietojen ja mielipiteiden vaihto ja tutkimustiedon julkaisu. Tämän vuoksi verkostoa voidaankin pitää mainiona esimerkkinä uudentyyppisestä globaalia kansalaisyhteiskuntaa tuottavasta toiminnasta, jossa toimijoiden välinen vuorovaikutus tapahtuu lähes täysin uuden teknologian varassa. Vaikka verkosto itse mieltää itsensä ainoastaan erilaisia ja eritasoisia kansalaistoimijoita tukevaksi rakennelmaksi, voidaan sitä täydellä syyllä pitää myös osana globaalia kansalaisyhteiskuntaa. Tuottaahan verkosto globaalin keskustelutilan ohella myös oman osansa kansalaistoimijoiden väliseen keskusteluun, jossa globaali kansalaisyhteiskunta muodostuu.
Verkko toimii myös uusien kansalaisliikkeiden poliittisen toiminnan välineenä. Esimerkiksi Seattlen protestoijat käyttivät verkkoa organisoitumiseen, julkaisemiseen ja mobilisoimiseen. Se tukee myös meksikolaisen Zapatista-liikkeen toimintaa, joka taistelee alkuperäisväestön puolesta sortoa ja äärimmäistä köyhyyttä vastaan. Zapatistat, jotka kutsuvat itseään Meksikon kansallissankarin Emiliano Zapatan mukaan, vastustavat erityisesti Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimusta (NAFTA). Koska Zapatista-liike on kyennyt hyödyntämään verkkoa globaalin mobilisoinnin välineenä, siitä on tullut malli kaikille yhteiskunnallista muutosta ajaville voimille ja esimerkki verkkosotaa käyvästä liikkeestä. (Lappalainen, 2005: 52-54)
Meikle (2002:157) määrittelee verkkosodan konfliktiksi, joka liittyy tiedonkulkuun. Se hajottaa, vahingoittaa, tai muuntaa sitä tietoa mitä kohderyhmä ’tietää’ tai ajattelee itsestään ja ympärillä olevasta maailmasta. Verkkosota voi fokusoida yleiseen tai eliitti mielipiteeseen, tai molempiin. Se saattaa sisältää yleisiä diplomaattisia toimenpiteitä, propagandaa ja psykologisia kampanjoita, poliittista ja kulttuurista kumousta, harhakuvaa tai paikalliseen mediaan sekaantumista, soluttautumista tietokoneiden verkostoihin ja tietokantoihin, sekä yrityksiä edistää toisin ajattelevia tai vastakkaisia liikkeitä ympäri tietokoneverkostoa. (Meikle, 2002)
Tätä konfliktia kuvaillaan sodankäynnin sanastolla, vaikka mukana saattaakin olla Punainen Risti ja kirkko kuten zapatistojen kannatuskampanjoissa. Kuitenkin Punaisen Ristin läsnäolo sodassa on yleensä ollut rauhaa rakentavaa. Verkkosodan käsitteen sijasta onkin ehdotettu käsitettä "verkkorauha" (netpeace), sillä siinä ei tuoteta fyysistä väkivaltaa. (Meikle, 2002: 158-159)
Ylikansallisten verkostojen synty on auttanut yllyttämään ja tukemaan muutosta maailmassa myös vuosien 1968 ja 1992 välillä. Maailman politiikkaan kuuluu valtioiden lisäksi myös ei-valtiollisia toimijoita, jotka ovat keskinäisessä vuorovaikutussuhteessa toistensa sekä kansainvälisten organisaatioden kanssa. Näissä verkostoissa tapahtuu arvojen jakamista, tiedon ja palveluiden vaihtoa. Ylikansallisten kannatusverkostojen (?) (Transnational advocacy networks) tavoitteena on muuttaa valtioiden ja kansainvälisten organisaatioiden käyttäytymistä. Kun kanavat valtion ja kotimaisten toimijoiden välillä ovat tukossa niin ylikannatusverkostojen muodostama bumerangi-mallin vaikutus saattaa toteutua. Kotimaan järjestöt saattavat siten sivuuttaa niiden valtion ja etsiä kansainvälisiä kumppaneita, jotka sitten painostavat niiden omien valtioiden kautta juuri tätä valtiota. (Keck & Sikkink, 1998: 1-13)
Kun globalisoituminen ja uudet teknologian muodot vievät päätösvaltaa yhä harvempien käsiin, kansalaisoikeuksien katsotaan olevan uhattuna (Matthies, 1999: 56-57). Lappalainen (2005) tutki internetin valtaa ja päättelee, että globalisoitumisen tuloksena kansallisvaltion kyky käyttää valtaa jopa omien rajojensa sisällä on entistä vähäisempi, lisäten kuitenkin kansalaisjärjestöjen vaikutusvaltaa. Greenpeace ja Amnesty esimerkiksi voivat toimia tehokkaammin kuin kansallisvaltiolliset orgaanit. Lappalainen (2005: 106) toteaakin, että verkko luo ylikansallisia siteitä, joka edesauttaa paikallisten yhdistysten mahdollisuutta muuttaa paikalliset ongelmat globaaleiksi kysymyksiksi. Siten verkko voi kiihdyttää samantyyppisiä asioita ajavien globaalejen yhteisöjen muodostumista. Myös Matthies (1999) muistuttaa, että juuri globalisoituminen on tuonut esille kosmopoliittisen, kansallisten rajojen ylitse ulottuvan maailman kansalaisuuden.
Beck (1997: 164-165) kutsuisi tätä kosmopoliittiseksi malliksi, jonka keskiössä on yksilö. Valtioiden etuoikeus toimia maailmanlaajuisesti kyseenalaistetaan niin, että kehitys kohti globaalia kansalaisten yhteiskuntaa tulee mahdolliseksi ja voi toteutua. Kosmopoliittisen mallin mukaan kansalaisjärjestöt, jotka keskittyvät ihmisoikeuskysymyksiin kasvavat. Beckin mukaan taas reaalipoliittisessa mallissa kansalaisjärjestöillä on ainoastaan neuvonantajan rooli ja ihmisoikeudet ovat yksinomaan kansallisvaltioiden lainsäädännön alla. Internationalistisessa mallissa valtiot ovat myös keskeisessä asemassa, mutta niiden toimiin vaikuttaa ylikansallinen yhteisymmärrys ihmisoikeusnormeista. Tämän mallin mukaan ihmisoikeuksien suojelu onnistuu joissakin tilanteissa, mutta ei aina. (Beck, 1997: 164-165)
1.5. Diasporat ja globaali kansalaisyhteiskunta
Oleellinen osa globalisaatiokehitystä on ihmisten liikkuminen maasta ja maanosasta toiseen. Viimeiset vuosikymmenet ovat olleet voimakasta väestön massaliikkumisen aikaa. 1980-luvulta maahanmuutto on lisääntynyt nopeasti ympäri maailmaa, erityisesti Australiassa, Pohjois-Amerikassa ja Länsi-Euroopassa. Samaan aikaan mahanmuutto on kasvanut myös eteläisen pallonpuoliskon maiden välillä. Sosialistisen hallinnon murtuminen ja sen seurauksena tapahtunut rajojen avautuminen Itä-Euroopassa ja entisen Neuvostoliiton alueella on omalta osaltaan lisännyt väestön liikkumista maasta toiseen. IOM:n (International Organisation of Migration) arvioi vuonna 2005 että maailmassa on noin 191 miljoonaa siirtolaista. Siirtolaisten määrä on noussut viime viiden vuoden aikana 15 miljoonaa. IOM laskeekin, että siirtolaisten määrä koko maailman väestöstä on jo kolme prosenttia. (IOM, 2008).
Ihmisten lisääntyvän liikkuvuuden myötä on tullut yhtä oleellisemmaksi määritellä maahanmuuton eri muotoja ja pyrkiä tulkitsemaan siihen liittyviä ilmiöitä. Termien maahanmuuttajan (immigrant), siirtolaisen (migrant), pakolaisen (refugee), vierastyöläisen (guest worker), ulkomailla asuvan (expatriate) ja maanpakolaisen (exile) lisäksi tutkimuksessa puhutaan yhä enemmän diasporasta. Diaspora ei terminä korvaa maahanmuuton eri muotojen määrittelyjä, vaan on niille ikään kuin rinnakkainen. Diasporaa on perinteisesti käytetty kuvaamaan juutalaisten karkotusta pyhältä maalta, heidän elämäänsä hajallaan muiden ”kansojen” joukossa sekä heidän kaipaustaan takaisin ”kotiin”. Nykyisin diasporaa käytetään myös muiden kotimaastaan poissa elävien ryhmien kuvaamiseen. Diaspora kuvaa samaan aikaan sekä kaipausta kotiin että kaipausta ”kotimaahan”. Se ei kuitenkaan välttämättä sisällä konkreettista mahdollisuutta tai edes halua palata takaisin ”lähtömaahan”. (Brah, 1996, 16)
Monet tutkijat erottavat transnationaalisuuden ja diasporan käsitteet toisistaan. Transnationaalisuus on myös suomennettu ylikansallisuudeksi, vaikkei sen käyttö ole vielä vakiintunut suomenkielisessä kirjallisuudessa. Yleisesti ottaen sillä viitataan niihin toimijoihin, tilaan ja verkostoihin, jotka tapahtuvat rajojen yli, ainakin jossain määrin valtiollisista toimijoista riippumatta (Martikainen, Sintonen & Pitkänen, 2006). Lisääntyvissä määrin ylikansallista yhteisöä ja diasporaa pidetään synonyymeina toisilleen (Cheran, 2003).
Cheran (2003) käsittää, että kaikki diasporat ovat ylikansallisia, mutta kaikki ylikansallisuus ei merkitse diasporia. Hän selventää, että jos ylikansallisuus on elämisen ehto (a condition of living), diasporaan liittyy lähtemisen ehto (a condition of leaving). Cheranin mukaan diasporat ovat pakotetun maastamuuton tulosta missä taas ylikansalliset yhteisöt ovat vapaaehtoisen maastamuuton tulosta. Portes (1997) yhdistää ylikansallisuuden siirtolaisten yhteisöihin, mutta käsittää ettei siirtolaisia voi kutsua nimellä ’transmigrants’. Portesin mukaan ylikansallisuuden pitäisi kuvata vain kulttuurista, poliittista ja ekonomista toimintaa.
Wahlbeckin (2002, 221) mukaan diasporan voi ymmärtää ylikansalliseksi sosiaaliseksi organisaatioksi, joka liittyy sekä alkuperäyhteisöön (society of origin) että asumisyhteisöön (society of settlement). Hän viittaa tutkimuksiin, jotka osoittavat että maahanmuuttajien sosiaaliset, taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset verkostot sisältävät sekä alkuperäisen, synty-yhteisön että yhteisön asuinmaassa (Wahlbeck 2002, 223). Diaspora, raja (border) ja sijainnin politiikka (politics of location) liittyvät oleellisesti yhteen. Yhdessä ne pyrkivät selittämään kansainvälistä ihmisten, tiedon, kulttuurin, tavaroiden (tai hyödykkeiden) ja pääoman liikkumista. Globalisaatiokehitys on luonut ”diasporan tilan”, joka määrittää maahan- / maastamuuttajien lisäksi etnisiä vähemmistöjä ja alkuperäiskansoja. Diasporassa on siis kysymys ”erilaisuudesta”. (Brah, 1996, 16).
Diaspora on osittain kiihtyvän globalisaatiokehityksen tuote. Työvoiman ja väestön jatkuvasti lisääntyvät liikkuvuus tuottaa kaikkialle väestöryhmiä jotka ovat, ainakin henkisesti ”poissa kotoa”. Samaan aikaan globalisaatio tarjoaa mahdollisuuksia oman etnisen / diasporisen identiteetin rakennukseen. Maailmanlaajuinen verkostoituminen, tietoliikenne yhteyksien huima lisääntyminen ja matkustusmahdollisuuksien kasvu merkitsee sitä että ”kotimaa” onkin paljon ”lähempänä” kuin aikaisemmin. Samasta lähtömaasta tulleet ovat perinteisestikin pyrkineet verkottumaan ”maanmiestensä” kanssa uusissa kotimaissaan. Tänään tuo verkostoituminen voi tapahtua globaalisti siten että maahanmuuttajat voivat olla helposti yhteydessä paitsi samasta lähtömaasta oleviin sekä kohdemaassa että globaalisti myös kaikissa muissa kohdemaissa. Lisäksi yhteyttä lähtömaahan on helppo pitää. Satelliittitelevisioyhteydet ja internet takaavat ajantasaisen tiedonvälityksen. Valuuttaliikkeiden vapautuminen on tarjonnut helpon tien tulonsiirtoihin maasta toiseen. Lähtömaan politiikkaan osallistuminen on yhä helpompaa ja tavallisempaa kuin aikaisemmin.
Esman (1996: 318) väittää, että diaspora saattaa nauttia huomattavasta poliittisesta voimasta kansainvälisissä suhteissa, koska se voi liikuttaa ja fokusoida voimavaransa vaikuttaakseen kotimaansa poliittisiin tuloksiin tai se voi hakea suojelusta ja apua alkuperämaansa hallitukselta. Esimerkkinä tästä on Sikh intialaisten Khalistan liike. Liikkeen päämääränä on itsenäisen Sikh valtion perustaminen ja se operoi diasporista käsin (Nyar, 2004: 184-185). Lähtömaan politiikkaan osallistuminen voi olla helppoa riippuen kansalaisuudesta ja sijainnista, sillä 47 maata ovat ottaneet käyttöönsä mahdollisuuden kirjeäänestykseen. Ulkosuomalaisille kirjeäänestysiloa ei ole vielä suotu, mikä Ulkosuomalaisparlamentin (USP) mukaan heijastuu heikoissa äänestysprosenteissa, jotka heiluvat 8-12 prosentin tienoilla. Siten suurin osa ulkomailla asuvista jättää äänestysoikeutensa käyttämättä, sillä usein ennakkoäänestyspaikat saattavat sijaita jopa tuhansien kilometrien päässä (USP, 2007).
Rouse (1991, 13) ottaa esimerkiksi Kalifornian meksikolaisten yhteisön globaalit verkostot. Hänen mukaansa tärkeimmät sukulaiset ja ystävät voivat asua yhtälailla satojen tai tuhansien kilometrien päässä, kuin naapurissakin. Näitä kaukoyhteyksiä voidaan tänään ylläpitää yhtä tehokkaasti kuin yhteyksiä naapurustoon. Puhelimen ja internetin avulla helpottunut tiedonvälitys antaa mahdollisuuden osallistua ”kotiyhteisön” elämään ja päätöksentekoon välimatkasta huolimatta. ”Kaukaiset paikat” vaikuttavat lähiyhteisöön ihmisten, rahan, hyödykkeiden ja tiedon liikkumisen vuoksi. (myös Wahlbeck 2002, 225)
Kansalaisyhteiskunnalla on olennainen merkitys diasporan luomisen ja siinnä elämisen kannalta. Tämän lisäksi maahanmuuttajien organisaatioilla on myös huomattava merkitys kansallisvaltiollisen kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta. Brah (1996, 81-83) korostaa Iso-Britannian järjestökentällä aasialaistaustaisten järjestötoiminnan roolia. Hänen mukaansa Etelä-Aasiasta tulleet ovat tuoneet merkittävän panoksen Britannian poliittiseen elämään. Erityisesti aasialaiset naiset ovat olleet usein eturintamassa sekä teollisuusväestön elinoloihin että maahanmuuttajien aseman parantamiseen pyrkineissä kampanjoissa.
Diasporan täytyy näyttää, että se kykenee säilyttämään jatkuvuutensa yhteisönä, jolla on materiaalinen tai/ja tunteellinen side myyttiseen alkuperäismaahansa. Esimerkiksi lännessä elävien marginaalikulttuurien täytyy suojella itseään ja kokoontua yhteen artikuloimaan omaa paikkaansa suhteessa dominoivaan enemmistökulttuuriin (Handa, 2003). Mieltymys (preference) ja sosiaalinen syrjäytyminen (social exclusion) molemmat vaikuttavat yhdessä diasporien identiteetin ja solidaarisuuden säilymiseen (Esman, 1996:316). Kuitenkin diasporasta on usein tullut identiteettien vahvistaja toimiessaan kansakunnan represaationa (Potvin, 1999; Esman, 1996).
Kansallisuus (nationality) voi olla olemassa ilman etnisyyttä (ethnicity), mutta etnisyys on kansallisuudesta riippuvainen. Eriksen (1997: 38-39) esittää, että kulttuurinen erilaisuus kahden ryhmän välillä ei ole ratkaiseva etnisyyden piirre, sillä se ilmenee vain jos ryhmillä on minimaalinen yhteys toisiinsa ja niiden täytyy esittää ajatuksia toisistaan kulttuurisesti erilaisina. Jos näitä ehtoja ei ole täytetty, ei ole etnisyyttä, sillä etnisyys on yhteyden aspekti eikä ryhmän ominaisuus. Yuval-Davis (1997) viittaa diaspora yhteisöjä hybrideihin (hybrids) koska samanaikaisesti ne kuuluvat ja ovat molempien kansallisten kollektiivien ulkopuolella.
Sanna-Mari Vierimaan pro-gradu tutkielma Tension between Nationality and Ethnicity: The Case of the Second-Generation Canadian Women of Finnish and Indian Descent käsittelee toisen sukupolven (Kanadassa syntyneiden tai sinne lapsena muuttaneiden) suomalais- ja intialaistaustaisten kanadalaisten nuorten naisten identifikaatioita ja paljastaa miten he usein näkivät itsensä diasporan odotusten ja kanadalaisuuden välissä. Haastateltavien (N=16) keski-ikä oli 23,7 vuotta. Nuoret naiset liittivät kanadalaisuuden monikulttuuriseen mielikuvaan, joka pystyi sisällyttämään kaikki ihmiset ulkonäöstä huolimatta. Haastattelut tehtiin Brittiläisessä Kolumbiassa, jota useimmat naiset pitivät ’maailman parhaimpana paikkana asua’. Kuitenkin haastatteluista ilmeni ristiriitaisia tunteita, sillä Kanadassa asumiseen ja kasvamiseen liittyi myös yllättäviä ja ikäviäkin stereotypioita, syrjintää ja äärimmäisessä päässä jopa rasismia. Intialaistaustaisilla naisilla oli enemmän ikäviä kokemuksia mitä suomalaistaustaisilla naisilla. Kuitenkin Punjabin kielellä katsottiin olevan enemmän etua kanadalaisessa yhteiskunnassa, esimerkiksi työpaikan saamisen suhteen, mitä suomen kielellä.
Haastatteluista ilmeni, että suomalaisessa yhteisössä Brittiläisessä Kolumbiassa toimi esimerkiksi monia seurakuntia, Suomi-koulu sekä ainakin kolme etnokulttuurista järjestöä. Suomalaiset seurakunnat nähtiin usein nationalistisina ja vanhoillisina, mutta silti niissä koettiin yhteydellistä tunnetta, joka usein yletti saamaan mukaansa myös ei-uskonnollisia ihmisiä. Seurakuntien erikoispiirre olikin suomen kielen ylläpitäminen. Tästä esimerkkinä nousi termi “kieliset”, jota käytettiin melko yleisesti seurakuntien keskuudessa. "Kieliset" termi viittasi englantia äidinkielenään puhuviin ihmisiin, siten ilmentäen jakoa suomalaisten ja kanadalaisten välillä.
Etnokulttuurisilla järjestöillä oli ollut vaikeaa saada ihmisiä, etenkin nuoria, mobilisoitua mukaan toimintaansa. Nuorilla oli “virhekäsityksiä” siitä, keille järjestöjen toiminta oli tarkoitettu. Usein ajateltiin, että ne järjestivät tanssiaisia keski-ikäisille ja sitä vanhemmille. Haastattelujen aikana yksi järjestö alkoi päättäväisesti muuttaa kuvaansa nuorekkaammaksi ja järjestää enemmän tapahtumia nuorille suomalaistaustaisille ja muille Suomesta kiinnostuneille.
Intialaistaustaiset nuoret vuorostaan pitivät Sikhi-temppeliä yhteisön keskeisimpänä paikkana. Haastateltavat eivät osallistuneet usein temppelin eli gurdwaran uskonnollisiin menoihin, mutta silti he näkivät sen sosiaalisena ja poliittisena foorumina. Jotkut haastateltavat kokivat juuri temppelin poliittisuuden ongelmallisena. Toisten mielestä taas ongelmallista oli temppelissä puhutun ja luetun punjabin käyttö, sillä kaikki nuoret eivät sitä edes kunnolla ymmärtäneet. Haastatteluista ilmeni, että temppeli ei edes aio ottaa huomioon toisen sukupolven punjabin mahdollista taitamattomuutta, sillä sen täytyi reflektoida Sikhi yhteisöä Punjabissa. Nuoret ovat kuitenkin perustaneet yliopistoihin ja ammattikouluihin omia poliittisia ja sosiaalisia organisaatioita sekä Bhangra tanssiryhmiä, joissa he voivat tavata muita intialaistaustaisia nuoria ja kommunikoida englanniksi.
Suomalaistaustaisten naisten osallistuminen järjestöjen toimintaan oli huomattavasti heikompaa mitä intialaistaustaisten naisten. Yhtenä suurena syynä tähän saattoi olla se, että intialaistaustaiset naiset olivat perhekeskeisimpiä. Vanhemmat ja yhteisö kontrolloivat heidän tekemisiään tarkasti, sillä perheen kunnian ylläpitäminen oli ehdottoman tärkeää. Jotkut haastateltavat kokivat, ettei monikaan länsimaalainen osannut kunnioittaa ja ymmärtää tätä aiheuttaen ristiriitoja kavereiden ja perheen välille. Intialaisiin järjestöihin osallistuminen tai vapaaehtoistyö jossakin humanitäärisessä organisaatiossa oli useimpien intialaistaustaisten vanhempien mielestä hyväksyttävää ajanvietettä, joten monille haastateltaville se tarjosikin mainion tilaisuuden ”hengailla” muiden nuorten kanssa. Suomalaistaustaiset naiset taas olivat paljon itsenäisempiä, eikä heidän tekemisiään tarkkailtu, ainakaan samassa mittakaavassa, joten he pystyivät vapaasti valitsemaan miten käyttivät vapaa-aikansa.
Etnisyyden ja kanadalaisuuden välinen jännite näkyi naisten itsensä määrittelyissä (self-definition). Suomalaistaustaisilla naisilla oli useimmiten Kanadan kansalaisuuden lisäksi myös Suomen kansalaisuus, kun taas yhdelläkään intialaistaustaisella naisella ei ollut Intian kansalaisuutta. Tämä vaikutti osaltaan siihen, että useimmat suomalaistaustaiset liittivät molemmat kansallisuudet itsensä määrittelyihin kun taas intialaistaustaiset naiset kutsuivat itseään useimmiten ainoastaan kanadalaisiksi. Tähän kuitenkin vaikutti suomalaistaustaisten assimilaation pelko, joten he halusivat korostaa etnisyyttään. Intialaistaustaiset naiset taas vuorostaan halusivat vastustaa negatiivisia stereotypioita ja syrjintää.
2. GLOBAALIN KANSALAISYHTEISKUNNAN KÄSITTÄMISTAPOJA
2.1. Markkinaorientoitunut suhtautuminen eli länsimainen liberalismi vientitavarana
Globalisaatiosta ei ole olemassa yhtä lopullista määritelmää. Jotkut tahot kokevat sen olevan ennen kaikkea taloudellinen prosessi, ja eräät määrittelevät sen nimenomaan länsimaisen tai jopa amerikkalaisen uusliberalismin leviämiseksi. Tämä väite kuullaan usein negatiivisessa mielessä, mutta näin tulkittu globalisaatio voidaan myös ymmärtää toivottavana ja voitokkaana tulevaisuuden suuntauksena.
Esimerkiksi Martin Wolf kuuluu niihin, jotka painottavat globalisaation taloudellista ulottuvuutta ja näkevät sen positiivisena asiana. Teoksessaan "Why Globalization Works" Wolf määrittelee globalisaation ennen kaikkea länsimaisen talousmallin leviämisenä. Kulttuuriset ynnä muut elementit globalisoituvat sitten ikään kuin "sekundaarisina". Wolfin mielestä globaali (liberaali) markkinatalous on sekä tavoite että ratkaisu maailmanlaajuisiin ongelmiin. Hänen vastauksensa globalisaatiota kritisoiville on että he eivät ymmärrä globalisoitumisen ilmiötä ja että globalisaatiota (siten, kuin hän sen määrittelee) tarvitaan LISÄÄ eikä vähemmän. Hänen mielestään liberaali markkinatalous tukee demokraattista järjestelmää parhaiten, ja siten sen leviämisellä on myös myönteisiä yhteiskunnallisia ja kulttuurisia vaikutuksia -kuten "länsimaisen" arvomaailman leviäminen. Maailma tulisi siis järjestää niin, että taloutta voitaisiin pyörittää mahdollisimman globaalisti ja liberaalisti (tai pikemminkin niin, että liberaali talous pyörittää globalisoitunutta maailmaa).
Suoranaisesti Wolfin näkemykset eivät ole vastakohta globalisaatiokriittisille äänille, joista seuraavassa kappaleessa lisää. Sekä globalisaatioon kriittisesti suhtautuvat että taloutta korostavat tulkitsevat globalisaatiota omalla tavallaan ja haluavat ohjata sitä tiettyyn suuntaan. Kriitikoiden vastaukset ongelmiin ovat kuitenkin toisenlaiset.
2.2. Kriittinen suhtautuminen globalisaatioon
Kriittinen suhtautuminen globalisaatioon on osaltaan ohjaamassa globalisaatiota reilumpaan ja tasapuolisempaan suuntaan. Tästä asiasta on Työttömyysvakuutusrahaston toimitusjohtaja Heikki Pohja esitelleessään ILO:n asemaman komission tuloksia. "Globaalisaatioon tulee komission mukaan liittää ihmisen näkökulma. Globalisaation pitää edistää kehitystä, kasvua, työllisyyttä ja hyvinvointia sekä vähentää köyhyyttä ja syrjäytymistä," Pohja sanoi. "Tämä edellyttää keskittymistä ihmisiin, sukupuolten välistä tasa-arvoa, säällisen työn turvaamista sekä demokraattista ja vahvaa valtiota, Pohja listasi. Myös kestävä kehitys, tasapuoliset markkinat ja oikeudenmukaisempi maailmantalous nostetaan komission raportissa esiin. (Viitattu 13.2.2008) (ek)
Tässä yhteydessä pitäisi varmaan puhua paitsi globaalista kansalaisyhteiskunnasta globalisoituvan talouden "vastavoimana", myös siitä kritiikistä, jonka mukaan nykyisenkaltainen käsitys globaalista kansalaisyhteiskunnasta on hyvin länsimainen. Edellisen kappaleen pohjalta voidaan esittää esimerkiksi Kaldorin (2006, 65-68) esiin tuomien Mamdanin ja Chatterjeen kritiikki siitä, kuinka globaali kansalaisyhteiskunta määrittyy täysin länsimaisista lähtökohdista, arvoista ja toimintamalleista käsin.
Globalisaatiokriittisestä liikehdinnästä puhutaan myös ”antiglobalisaationa” (ks. esim. http://www.answers.com/topic/anti-globalization). Tämä on epätäsmällinen nimitys, sillä usein ei vastusteta globalisaatiota sinänsä, vaan sen kapitalismin ja erityisesti ns. Washingtonin konsensuksen linjan voimakkaasti hallitsemaa nykymuotoa.(Patomäki & Teivainen 2003, 125). Suomen globalisaatiokriittistä liikehdintää tutkiva Arto Lindholm jakaa globalisaatiosta keskustelevat osapuolet kolmeen kenttään: globalisaatiomyönteiseen, kansallismieliseen sekä globalisaatiokriittiseen. Nationalistinen eli todellakin globalisaatiota VASTUSTAVA liike sekoittui julkisessa keskustelussa globalisaatiokriitikkoihin, mikä sinänsä oli valitettava väärinkäsitys.(Lindholm 2005, 23)
2.2.1 Globaali kapitalismi ja paikalliset ongelmat
John Pilgerin Globalisation: New Rulers of the World ehdottaa, että monikansalliset korporaatiot ovat hyötyneet eniten globaalisaatiosta. Suurimpien korporaatioiden liikevaihto on jopa suurempi mitä monien läntisten valtioiden, joten niillä on usein paljon valtaa. Vaikka Pilgerin mielestä parhaimmillaan ulkomaalaisen yhtiön investointi tuottaa työpaikkoja, stimuloi taloudellista kasvua ja tarjoaa kehitysmaille teknologiaa ja ammattitaitoa, huonoimmillaan monikansalliset korporaatiot käyttävät hyväkseen halpaa työvoimaa tai luonnonvaroja, eivätkä anna mitään vastineeksi. Tästä on hyvänä esimerkkinä Pilgerin (1998) The Final Battle -artikkeli, joka kuvailee muiden maiden ja korporaatioiden hallitsevan Vietnamia. Artikkelissa kerrotaan miten Vietnam joutui noudattamaan Maailman Pankin 'tarvittavien reformien' -ohjelmaa ja avaamaan ovensa 'vapaille markkinoille', jotta lännen rikkaimmat maat ja Japani voisivat 'auttaa' Vietnamin takaisin jaloilleen. Pilgerin mukaan tästä alkoi uusi sota Vietnamissa, vaikka aseellinen sota olikin päättynyt kauan sitten.
Tämä Maailman Pankin kaavaileva 'seuraava Aasian tiikeri' ei riemastuttanut tuloksellisuudella kansalaisia, jotka olivat joutuneet Pilgerin raportin mukaan todelliseen ahdinkoon. Seitsemän vuoden 'korjaustöiden' jälkeen Maailman Pankki arvioi, että köyhyys oli kasvanut ja ajanut 70 prosenttia ihmisistä 'absoluuttiseen köyhyyteen'. Siten suurin osa lapsista oli pahasti aliravittuja, työttömyys oli räjähtänyt terveydenhuoltosektorilla, lääkkeitä ei ollut kuin rikkaimmille, prostituutio kukoisti sekä koulusysteemin yksityistämisen jälkeen, kolme neljännestä miljoonasta lapsesta oli pulpahtanut sen ulkopuolelle vaikka kouluikäisten määrä olikin kasvanut. Pilger raportoi, että erityisesti naiset, jotka olivat onnistuneet saamaan töitä monikansallisesta yhtiöstä, valittivat elämänsä yllättäen muuttuneen stressaavammaksi mitä se oli aseellisen sodan aikana. Artikkelin mukaan työntekijöiden ihmisoikeuksia rikottiin tuloksellisuuteen pyrkimällä. Pilger selvitti, että japanilaiset hallitsivat 80 prosenttia investointiprojektien lainoista. Dollarin sivuutettua vietnamilaisen dong:in, US Federal Reserve Bank kykeni tehokkaasti hallitsemaan valuutan kulkua. Singapore oli vallannut kiinteistömarkkinat. Korea ja Taiwan omistivat suurimman osan ompelimoista. Ranskalaiset ja australialaiset olivat myös kärjessä, eivätkä brititkään olleet menestyneet huonosti. Siten Pilgerin mukaan Vietnamista oli tullut taloudellinen Japanin ja lännen kolonia. (Pilger,1998).
Pilger kirjoitti artikkelissaan lakoista ja mellakoista, joita järjestettiin tehtaiden ulkopuolella. Hän mainitsi, että lakkojen aikana viranomaiset näyttivät huolestuneilta, mutta eivät puuttuneet niihin. Kuitenkaan Pilger ei kertonut, pystyivätkö työntekijät muuttamaan olojaan paremmiksi niillä lukuisilla lakoilla ja protesteilla. Tässä muotoutuu samantyyppinen kysymys kuin jo aikaisemmin romanialaispakolaisten yhteydessä on esitetty, että miten kansalaisyhteiskunta voi taistella voitokkaasti korporatista, ylikansallista valtaa vastaan omassa maassaan? Esimerkiksi Meksikossa asuessani kauhistuin sitä, että Coca Cola omisti siellä osan vedestäkin.
Vandana Shiva (2002) on huolestunut veden yksityistämisestä ja esittääkin, että se on uhka ihmisen vapaudelle. Hän kertoo, että kansalaisten taistelu vedestä Cochabambassa, Boliviassa, on kuitenkin loistava esimerkki siitä miten ihmisten demokraattinen tahto estää korporaattinen elintärkeiden luonnonvarojen kaappaus on mahdollista. Taistelu korporatista veden omistusta vastaan alkoi perustamalla La Coodination de efensa del Aqua y de la Vida -järjestön veden ja elämän puolesta. Kuukauden sisällä miljoonat bolivialaiset marssivat Cochabambaan, jonka yleislakko samalla sulki neljäksi päiväksi. Aktivistit julkaisivat Cochabamba Declaration:in, missä he vaativat yleismaailmallisia vesioikeuksia. Hallituksen lupaukset alentaa veden hintaa olivat turhia, joten helmikuussa 2000 uusi rauhallinen mielenosoitus järjestettiin ja vaadittiin mms. kansalaisten mahdollisuutta osallistua uuden lain luonnostelemiseen ja nykyisen vesisopimuksen päättymistä. Valtio reagoi tähän väkivaltaisesti vangiten aktivisteja, sensuroiden mediaa ja protestoijia jopa tapettiin. Lopulta kuitenkin huhtikuun 10. päivä, 2000, kansalaiset voittivat taistelun. (Shiva, 2002)
2.2.2 Globaali antikapitalistinen liike
Nykyisen globalisaatiokriittisen liikehdinnän välitön tausta on 1990 - luvun tapahtumissa, ja etenkin joukossa merkittäviä mielenosoituksia. Pidemmässä jatkumossa ne ovat 1960 - luvulta nousseiden anti-imperialististen ”uusien yhteiskunnallisten liikkeiden” seuraajia, vanhasta luokkapohjaisuudesta poikkeavia, toiminta- ja järjestäytymistavoiltaan huomattavasti ”spontaanimpia” ja usein ”yhden asian ympärille” kokoontuneita liikkeitä. (Lindholm 2005, 24, Patomäki & Teivainen 124).
Kaldor ei nimitä tätä suurmielenosoituksissa järjestäytyvät liikehdintää globalisaatiovastaiseksi. Hänen mielestään nimitys olisi virheellinen, kuten liikkeen sloganit ”globalisoikaa vastarinta” ja ”maailmanlaajuinen globalisaation vastainen liike” osoittavat. Kyse on siis nimenomaan globaalista liikkeestä, joka saa voimansa toiminnan globaalista ulottuvuudesta. Kaldorin mukaan liikettä yhdistävä tekijä on nimenomaan kiihtyvän uusliberalistisen talouspolitiikan ja maailmanlaajuisen kapitalismin kritiikki. Antikapitalisinen liike olisikin Kaldorin mielestä osuvampi nimitys kuvaamaan tätä liikehdintää. (Kaldor, 2006, 141 – 142)
Arto Lindholmin (2005) mukaan tärkeitä taustatapahtumia ja toimintamallien innoittajia olivat paitsi Seattlen Maailman kauppajärjestö WTO:n yhteydessä tapahtunut mielenosoitus vuonna 1999, myös erinäiset muut vuosisadan loppuvuosien tapaukset, kuten ”zapatista – sissien kapina Meksikossa, nigerialaisen kansalaisaktivistin Ken Saro-Wiwan hirttäminen, monenkeskisen investointisopimuksen eli MAI-sopimuksen kaataminen ja Prahan mielenosoitukset Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) kokouksen yhteydessä.” (Lindholm 11)
OECD-maiden kaksi vuotta valmistelema MAI-sopimus (Multilateral Agreement on Investment) piti allekirjoitettiin vuonna 1997 ja uudestaan vuonna 1998. Sopimus jäi edelleen allekirjoittamatta Pariisissa, mutta uutta takarajaa ei asetettu. Vuonna 1999 sopimuksesta kohuttiin jälleen, mutta edelleen sitä pidettiin valmisteluvaiheessa uutena maailmanlakina. Käytännössä valmisteltiin investointisopimusta, jonka tavoitteena oli suojata sijoituksen sekä sijoittajan ja näiden oikeudet. jo valmisteluvaiheessa kansalaisjärjestöt epäilivät seurauksena tulevan ympäristö- ja sosiaalilainsäädännön heikkenemistä ja päätösvallan siirtyminen kansalaisilta ylikansallisille yrityksille ja muille sijoittajille. MAI-sopimuksen sisällöissä määriteltiin syrjintäkieltoa, suosituimmuussääntö ja rajoitusvaatimuksen kielto sekä riitojen ratkaisumenettely. Lyhyesti esitettynä MAI-sopimus olisi vaatinut kohtelemaan sisäisiä ja ulkomaalaisia investointeja samanarvoisina, mistä suurin hyöty olisi ollut ylikansallisille yrityksille. Aktivistit vuosivat salassa valmistellun sopimuksen nettiin, mistä seurasi paisunut julkinen kritiikki ja sopimuksen kaatuminen. Sopimuksen kaatumiseen vaikutti osaltaan köyhimpien maiden velkojen perustamiseen tähtäävä Jubilee 2000-kampanja joka vastusti samalla MAI-sopimuksen toteuttamisesta. Kölnissä kesäkuussa 2000 luovutettin G7-maiden johtajille nimilista, jossa oli 17 miljoonaa nimeä, jotka puolustivat köyhien maiden velkojen peruuttamista. Kerätyistä nimistä 75000 oli saatu Suomesta. Jubilee 2000 kampanja oli määritellyt 52 köyhintä maata, joilla oli velkaa yhteensä 376 miljardia dollaria. (www.globalisaatio.net).
2.2.3 Maailman sosiaalifoorumit
People’s global action (against ’free’ trade and the WTO) eli PGA on vuonna 1998 syntynyt ”tuhoisaa globalisaatiota” vastustamaan luotu verkosto, jossa pyritään yhdistämään ja koordinoimaan globalisaatiokriittistä liikehdintää. PGA:n peruslähtökohtiin kuuluu kansalaistottelemattomuuden kautta vaikuttaminen sekä aktiivisen pyrkimyksiä edistävän toiminnan vahvistaminen. Perustamiskokous pidettiin Genevessä, maailman kauppajärjestön WTO:n keskuskaupungissa, 23.-26.2. Muutama kuukausi perustamisensa jälkeen PGA innosti aktivisteja ympäri maailman ensimmäiseen ”maailmanlaajuisen toiminnan päiviin” (Global Action Days), samanaikaisesti WTO:n kokouksen kanssa. Genevessä ja muualla osoitettiin mieltä kauppajärjestöä ja talousjohtoista globalisaatiota vastaan. Sittemmin PGA:n toiminta on ollut näkyvää suurissa mm.Maailmanpankin sekä WTO:n vastaisissa tapahtumissa, kuten esimerkiksi Seattlessa 1999 sekä Prahassa 2000.
PGA:n taustalla ja mallina on mm. vuonna 1994 alkanut Meksikon Zapatistojen toiminta. Zapatista-liike heräsi reaktiona Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimukselle (NAFTA) ja kokosi yhteen eri toimijoita maailmankaupan epäoikeudenmukaisuuksia vastaan etenkin vuoden 1996 nk. Encuentro-kokoontumisessa. Nämä ovat toimineet inspiraation lähteenä ja edeltäjinä PGA:lle (ja jatkumoa voidaan nähdä myös Maailman Sosiaalifoorumiin).
PGA:ssa painotetaan verkostomaista, horisontaalisesti rakentunutta toimintaa. Se ei ole järjestö tai liike itsessään, eikä siinä ole jäseniä. Pikemminkin se on ”järjestäytynyt verkosto” (ks. esim. http://www.nadir.org/nadir/initiativ/agp/gender/desire/nutshell.htm). Verkostolla on kiertävä ja jäsenistöltään vaihteleva sihteeristö, ja maailmanlaajuisen mobilisaation ohella on järjestetty myös paikallisia konferensseja ja pienimuotoisempia tapahtumia. (Linkkejä: http://www.nadir.org/nadir/initiativ/agp/en/pgainfos/bulletin0.htm, http://www.nadir.org/nadir/initiativ/agp/en/pgainfos/history.htm http://www.nadir.org/nadir/initiativ/agp/en/index.html#pga)
Maailman sosiaalifoorumi (kotisivut) on ensimmäisen kerran vuonna 2001 järjestetty globalisaatiokriittinen suurtapahtuma, jossa on monia samankaltaisuuksia People's Global Actioniin nähden. Erilaisia kansalaisyhteiskunnan toimijoita kaikkialta maailmalta yhteen keräävä foorumi on tarkoitettu areenaksi avoimelle keskustelulle, ajatustenvaihdolle ja verkostoitumiselle yhteistä vihollista eli uusliberalistista globalisaation muotoa vastaan. Foorumin iskuslause, "toisenlainen maailma on mahdollinen", toimii sateenvarjona erittäin monimuotoiselle tapahtumakirjolle. Virallisten konferenssien ja seminaarien ohella ja rinnalla nähdään kaikkea kultturiohjelmasta marsseihin ja mielenosoituksiin. Foorumi on periaatteessa avoin kaikille talousjohtoista globalisaatiota vastustaville kansalaisyhteiskunnan toimijoille, jotka suostuvat noudattamaan vuonna 2001 laaditun peruskirjan linjaa. Peruskirja kuitenkin kieltää poliittisten puolueiden sekä aseellisten ryhmien osallistumisen.
Olennaista on myös foorumin luonne "tilana" tai "prosessina", joka ei edusta määrättyjä mielipiteitä ja jonka puolesta mikään yksittäinen taho ei voi puhua. Tämä on saanut osakseen kritiikkiä niiltä, jotka haluaisivat muokata foorumia enemmän liikkeen suuntaan tai laatia virallisempia kannannottoja taikka "loppulauselmia". Toiset taas kritisoivat foorumia liiallisesta hierarkisuudesta ja vaativat enemmän horisontaalista ja verkostomaista toimintaa. Tämä "tila-vastaan-liike" väittely onkin yksi sitkeimmistä foorumin sisäisistä kiistakysymyksistä. (ks. esim Teivainen&Patom;äki 2004) Ongelmakohdista huolimatta foorumin suosio on suuri ja osallistujamäärät valtavia.
Vuosina 2001-2003 foorumi järjestettiin Brasilian Porto Alegressa, mutta 2004 se siirtyi Intian Mumbaihin. Vuoden 2005 foorumi oli jälleen Porto Alegressa, ja seuraavana vuonna oli vuorossa "polysentrinen" foorumi, jossa Malin Bamako, Venezuelan Caracas sekä Pakistanin Karachi toimivat keskuksina. Vuonna 2007 foorumi järjestettiin Nairobissa, Keniassa. Vuonna 2008 foorumia ei sellaisenaan järjestetä lainkaan, sen sijaan kehotetaan ympärivuotiseen toimintaan foorumin hengessä eri puolilla maailmaa (nk. "Global call for action"). Vuoden 2009 foorumia suunnitellaan jälleen Brasiliaan, mutta tällä kertaa kohteena on Amazonin alueella sijaitseva Belém.
Alun perin idea foorumista oli brasilialaisella Oded Grajewilla, josta tuli tapahtuman alullepanija yhdessä maanmiehensä Fransisco Whitakerin sekä Ranskan ATTACin ja aikakausjulkaisu Le Monde Diplomatiquen johtajan Bernard Cassenin kanssa. Foorumi päätettiin järjestää "kehittyneen" maailman ulkopuolelle Brasilian Porto Alegreen, joka tunnetaan huomattavan demokraattisesti luonnehditusta politiikasta. Sekä kaupunki että Rio Grande do Sulin osavaltio lupasivat tukensa, ja brasilialainen järjestyskomitea perustettiin valmistelemaan tapahtumaa. Ideana oli järjestää vasta- tai varjokokous Maailman Talousfoorumille. Foorumista tuli menestys, ja kahden seuraavan Porto Alegressa järjestetyn tapahtuman myötä osanottajamäärä moninkertaistui. Ensimmäisen kokouksen jälkeen järjestyskomitean rinnalle perustettiin kansainvälinen neuvosto, joka komitean ohella muodostavat eräänlaisen päätöksiä tekevän elimen.
Kun foorumi vuonna 2004 päätettiin siirrtää Intiaan, perustettiin Mumbaihin paikallinen järjestyskomitea, ja brasilian komitea muutettiin "sihteeristöksi". Tällä periaatteella sosiaalifoorumit toimivat edelleen, paikalliset järjestyskomiteat organisoivat vuosittaisia tapahtumia ja kansainvälinen neuvosto antaa hyväksyntänsä tai pyrkii konsensuspäätöksiin suuremmissa linjanvedoissa. Koska foorumi ei kuitenkaan ole liike tai järjestö, pyritään silti ottamaan etäisyyttä liian tiukkaan rajatuista päätöksentekomekanismeista, mikä osaltaan johtaa epäselvyyksiin komiteoiden ja neuvoston työnjaossa ja tehtävissä.
Maailman sosiaalifoorumi on poikinut useita, pitkin vuotta järjestettäviä paikallisia, alueellisia sekä temaattisia foorumeja, ja jotkut näkevätkin tämä hajaantuneemmat foorumit tulevaisuuden suuntana valtavaksi paisuneen vuosittaisen kokouksen sijaan. Suomessakin on jo ehditty järjestää tapahtumia muutamaaaan otteeseen. Seuraavassa ote suomalaiselta foorumisivustolta: ”Suomen sosiaalifoorumi-tapahtuma järjestetään seitsemättä kertaa 17.–18.5.2008. Tänä vuonna Suomen sosiaalifoorumi järjestetään ensimmäistä kertaa pääkaupunkiseudun ulkopuolella, Tampereella. Tapahtuman pääpaikkana toimii vanhassa Finlaysonin tehdasmiljöössä Tampereen keskustassa sijaitseva Työväenmuseo Werstas sekä Vanha kirjastotalo Keskustorin kupeessa”. Katso lisää Suomen sosiaalifoorumi: http://www.sosiaalifoorumi.fi/2
Maailman sosiaalifoorumista ks. esim: -Björk, Tord 2005. Globalisaation vastavoimat: Maailman sosiaalifoorumi ja kansalaisliikkeet. Teoksessa Outi Hakkarainen, Jaana Airaksinen & Tove Selin (toim.) 2005. Talous ja demokratia. Ratkaisuja Suomesta ja muualta maailmasta. Helsinki: Like. -Curran, Giorel 2007. Making another world possible? The politics of the World Social Forum. Social Alternatives Vol. 26 No.1, First Quarter 2007, s.7-12. -Patomäki, H. & Teivainen, T. 2003 " Globaali demokratia ". Helsinki: Gaudeamus -Patomäki, H. & Teivainen, T. 2004: The World Social Forum. An Open Space or a Movement of Movements? Theory, Culture & Society Vol. 21 (6), 145-154
2.3 Nationalistinen globalisaationäkemys
Aiheuttaako globalisaatio nationalismin häviämistä vai saako se aikaiseksi kehitystä eriytyneisiin toimintoihin lokaaliin ja globaaliin suuntaan. Pitäisikö sana nationalistinen ymmärtää tässä vaiheessa alkuperäismerkityksessään kansalliskiihkona vai jokapäiväisenä toiminnassa oman kansallisen identiteetin kautta. Kumpi oli ensin eli loiko nationalismi kansakunnan vai kansakunta nationalismin, tämä on varmasti yhtä suuri ikuisuuskysymys kuin kumpi oli ensin muna vai kana. Pauli Kettusen aineistoita löytyvien väittämien mukaan: (http://www.valt.helsinki.fi/blogs/ptkettun/johd06_luento6.htm)
* globalisaatio ei merkitse kansallisten perspektiivien eikä myöskään nationalismin häviämistä * nationalismi ei vain reaktioissa globalisaatiota vastaan, vaan myös sen osana: eri maiden, alueiden ja paikkakuntien profiloituminen globaalissa talouskilpailussa * traditioiden ja oman historian etsiminen ja löytäminen on nationalismin osa
Nationalismin vaikutus ja sen laatu kansakunnan globalisaatiokehitykseen voi olla monimuotoinen ja ilmetä oikeastaan jokaisella elämisen rintamalla. Nationalismia pilkistää niin ruoan, urheilun, musiikin, kielen kuin oikeuksien kohdalla. Globalisaatiokehitys näyttää pyrkivän yhdistämään ja yhtenäistämään kaikkea ja tämä puolestaan nostaa yhä enemmän kansakunnalle kuuluvia tai sen itselleen omaksumia asioita esille. Maattomien kansakuntien osalta on mielenkiintoista seurata serbien ja kosovien tilannetta. Vielä ei ole päästy niin pitkälle että myönnettäisiin Jugoslavian hävinneen totaalisesti maailmankartalta tai jommallakummalla kansakunnalla olevan suurempi oikeutus maahan jossa se asuu.
Kansakuntaisuus ja perinteet elävät edelleen ja tulevat varmaankin säilymään muutamassa perinteisessä toiminnassa kuten urheilussa, ruokakulttuurissa sekä musiikki- ja tanssiperinteessä. Kansallisvaltion merkitys kansainvälisen politiikan toimijana on kiistatta pienentynyt ja vähenee todennäköisesti edelleen. Se on menettänyt huomattavan osan toimivallastaan, jota on vaikea saada takaisin. Kulttuurin ja paikalliskulttuurin merkitys kansakunnan määrittelyssä on lisääntynyt, mikä korostaa urheilun asemaa. Se tuottaa edelleen kansallisia symboleita tehokkaasti. Liput liehuvat voittajan kunniaksi formularadoilla ja stadioneilla. Suomalainen totuus voi pitkälti olla jo formuloiden nopeimman kansan mukaisesti: kun suomalainen kuljettaja voittaa tai pärjää kilpailussa, Suomi voittaa. Tosin kuljettaja saattaa asua ja maksaa veronsa muualle, ajaa eurooppalaisella autolla ja saattaa jopa puhua kotikielenään muuta kuin suomea, mutta hänellä on kaksoiskansalaisuus ja siten voidaan sanoa hänen olevan suomalainen.
Globalisaatio ei ole pystynyt kitkemään tai kumoamaan kansakunnan tuntemusta ja yhtenäisyyttä kansakuntana eikä siten myöskään kansalaisyhteiskuntana. Kansalla on merkitystä ja toisaalta tulevaisuus ei ole vielä läsnä emmekä pysty ennustamaan luotettavasti sitä hetkeä, koska olisimme kaikki samanlaisia ja samalla tavalla tasa-arvoisia ja samalla taloudellisella tasolla. Euroopan Uniossa on mahdollista suojata ruokatuotteita ehdottamalla niitä lisättäväksi alkuperäistuotteiden listalle. Se on toisaalta keino lisätä niiden arvoa, toisaalta keino saada niille kansallinen leima ja brändätä ne näyttävästi. Näin on käynyt Lapin puikulaperunalle ja kreikkalaiselle Feta-juustolle. Kansallisruoista mämmi ei vielä ole päässyt alkuperäistuotteisiin eikä naapurimme hapansilakka.
Kulttuurin puolella globalisaatio ei ole pystynyt hävittämään musiikin ja tanssin perinteisiä muotoja vaan niitä pikemminkin suojellaan ja talletetaan. Kokonaisia pieniä kansoja on jo hävinnyt ja häviää edelleen. Häviämisuhkan alla ovat niin pienet heimot Tyynellä merellä samoin kuin naapurimaassa Venäjällä asuvat pienet kansakunnat kuten Hantit ja Marit, joiden kieli on häviämässä sekä samalla muukin tanssikulttuuri ja perinne. Kansantanssi on vahvasti nationalistista, vaikkakin hyvän kansantanssiyhtyeen odotetaan hallitsevan kotimaisten karjalaisten ja läntisten kansantanssien lisäksi myös unkarilaisia tansseja, ruotsalaisten hamboa, irlantilaista rivitanssia sekä nykytanssia. Ei enää riitä oman maansa tanssin osaaminen, vaan tulee olla tietoinen ja mahdollisesti osata myös tanssia muutakin kuin polkkaa ja masurkkaa.
2.3.1. Urheilu, globalisaatio ja nationalismi=
Urheilussa globalisaatioon törmää tänä päivänä joka paikassa, varsinkin kilpa- ja huippu-urheilussa. On kuitenkin huomattava, että urheilu tuo oman erityispiirteensä globalisaation kehitykseen. Globalisaatio ei ole onnistunut poistamaan urheilussa esiintyvää vahvaa isänmaallisuuden ja kansallisen yhteenkuuluvuuden tunnetta. Voidaan jopa puhua urheilussa esiintyvästä nationalismista. Nationalismia on ainakin kahdenlaista, poliittista ja kulttuurista. Urheilun nationalismi on siitä mielenkiintoinen, että siinä esiintyy näitä molempia. Kansainvälinen urheilu on vahvasti kytköksissä kansainväliseen politiikkaan. Yhä edelleen urheilukilpailuissa nostetaan voittaneen valtion lippu salkoon ja kuunnellaan kansallishymniä. Yhä edelleen urheilijat edustavat olympialaisissa isänmaataan ja suomalaiset jännittävät kotikatsomoissa urheilijoidensa menestystä arvokilpailuissa. Jopa niinkin globaalissa ja kaupallistuneessa lajissa kuin F1-formulakisoissa kuunnellaan MM-osakilpailun voittajan kansallislaulua ja nostetaan lippu salkoon, vaikkei lajissa itse asiassa ole enää mitään tekemistä kansallisvaltioiden kanssa. Kuljettajat edustavat kansainvälisiä formulatalleja ja ovat heidän palveluksessaan ja palkkalistoilla eivätkä yksittäisten valtioiden. Siitä huolimatta kansallisuustunne ei ole hävinnyt lajista minnekään. Yhä edelleen suomalaiset seuraavat Kimi Räikkösen ja Heikki Kovalaisen edesottamuksia formula-areenoilla.Toisaalta urheilussa esiintyy myös kansallista nationalismia esim. kansallislajien muodossa. Monilla kansallisvaltioilla on ns. "kansallislajeja" tai jotkut urheilulajit yhdistetään vahavasti tiettyihin valtioihin.
Nationalismin raja urheilussa on kuitenkin häilyvä. Mihin vetää raja urheilussa esiintyvästä nationalismista ja sen muodosta? Näin asiaa pohtii Alan Bairner: "In general, however, attempts to distinguish the passions aroused by international sport from "real" nationalism miss the point. It is undeniable that expressions of solidarity for players and teams that represent one's nation are closely linked to cultural nationalism. Whether or not they are also bound up with political nationalism is a different question, the answer to which necessarily varies from one individual to the next. For many people, even ones whose national identity is associated with a submerged nation, cultural nationalism is enough." (Alan Bairner, 2005, 91)
Jouko Kokkonen kirjoittaa urheilun ja nationalismin suhteesta artikkelissaan ”Urheilu uskoo nationalismiin” seuraavasti: ”Urheiluvoitot muuntuvat helpoksi kansakunnan yhteisiksi tarinoiksi, jotka säilyvät pitkään muistissa. Jääkiekon vuoden 1995 MM-kulta on monille suomalaisille paljon enemmän kuin urheilusaavutus: jos Hannes Kolehmainen juoksi maailmankartalle Tukholman stadionilla 1912, niin "Leijonalauma" nosti Globenissa 1995 Suomen kansakunnaksi Ruotsin rinnalle. Urheiluvetoisen nationalismin merkitys onkin suurin pienille kansoille, joilla on lyhyt kirjoitettu historia. Suurille valtioille se on yksi käytettävissä olevista keinoista.” (http://www.lts.fi/?sid=34&tid;=81 10.3.2008)
Urheilun merkitys on korostunut myös totalitaarisissa maissa, tästä hyvänä esimerkkeinä käyvät esimerkiksi Itä-Saksa, Kiina ja Pohjois-Korea. Näissä maissa identiteetin rakentaminen on tapahtunut kokonaan ylhäältä päin. Urheilumenestystä näissä maissa on tullut, identiteetin rakentamisen kanssa kävi huonommin, pakottamalla ei ollut mahdollista muodostaa yhteisöllisyyttä. (http://www.lts.fi/?sid=34&tid;=81 10.3.2008)
Globalisaatio näytti 1990-luvulla karkottavan nationalismin ja kansallisvaltiot historian hämärään. Tänä päivänä tulevaisuus ei näytä yhtä itsestäänselvältä. Irakin sota ja sitä edeltänyt kehitys ovat nostaneet esiin kansalliset edut ja kansallisvaltiot. Urheilulla, tunnetusti tehokkaalla nationalististen symbolien välittäjällä, on taas kysyntää. Toisaalta kilpailu eri kaupunkien ja maiden välillä urheilu- ja kulttuuritilaisuuksien järjestämisestä on erittäin tiukkaa ja kaupungit kilpailevat järjestämisoikeudestaan pyrkien tuomaan oman kaupungin maailmankartalle.
Urheilu ja politiikka ovat aina liittyneet toisiinsa, vaikka monet urheiluihmiset( ja myös poliitikot, kuten pääministeri Vanhanen hiljattain Pekingin olympialaisiin liittyen) haluavat toisin väittääkin. Tästä käy hyvänä ajankohtaisena esimerkkinä tulevat Pekingin olympialaiset, olympiasoihtuviesti ja Tiibetin kysymys. Tiibetin puolustajat ovat näkyvästi osoittaneet mieltään Pekingin olympialaisten soihtuviestiä vastaan ympäri maailmaa, vaikkei itse soihtuviestillä ole mitään tekemistä Tiibetin kanssa. Soihtuviesti on nähty yhtenä näkyvänä ja julkisuutta herättävänä mielenilmauksena Kiinaa kohtaan. Myös Pekingin olympialaisten avajaisten boikotointia on väläytelty julkisuudessa. Menneiltä vuosilta voidaan ottaa esille useita vastaavia esimerkkejä urheilun politisoitumisesta ja nationalismista. Esimerkkeinä voidaan mainita vaikka Münchenin olympialaisissa 1972 tehdyt israelilaisurheilijoiden murhat tai Berliinin olympiakisat ja Hitlerin Natsi-Saksan Berliinin olympialaisten hyödyntäminen propagandassaan. Kautta urheilun historian urheilun avulla on käyty politiikkaa ja päinvastoin.
Äärinationalismia pidetään suvaitsemattomana ja ehdottomasti asiaan uskovana aatesuuntana. Äärinationalistien toimintaa on pidetty myös varsin kielteisenä ja rasistisena toimintana. Eräs käännös sanasta voisi olla ääri-isänmaallisuus, joka kuvaa ajatusmallia oman maan hallinnasta ja ulkopuolisten pitämistä uhkana omalle toiminnalle ja itsenäisyydelle. Äärinationalisti on vienyt oman aatteensa nationalismista yli. Jugoslavian hajoamisen yhteydessä Milosevicin tehtailema äärinationalismi on erinomainen esimerkki selektiivisestä muistamisesta, josta kulttuuritutkija Raymond Willimans on käyttänyt nimitystä "valikoiva traditio". Oman maan ja kansan historiaa sopivasti tulkitsemalla saadaan esille oikeutus minkä tahansa ryhmän toiminnalle tai aatteen. Tätä periaatetta äärinationalistit ovat viime vuosina osanneet käyttää hyväkseen.
Äärinationalistiksi ryhmiksi voidaan laskea fasistit, natsit sekä esimerkiksi viime vuosina serbian kiihkonationalistit, joiden toiminta voidaan katsoa yhdeksi fundamentalismin muodoksi. Anthony Giddensin mukaan nykyiset fundamentalismit ovat usein turvallisuushakuisia vastareaktioita globalisaation mullistuksille. Hengen nostatus ja fanaattisuus ovat olleet toimivia keinoja nostaa kurjuudessa elävän kansan itsetuntoa. Henkeä on voitu lietsoa hyvien puhujien avulla sekä yksimielisesti toimivan median välityksellä.
Kansallismielisyydestä puhuttaessa äärinationalismi saa usein negatiivisia sävyjä kuten sana kiihkokansallisuus. Toisaalta jos demokraattisuuden ja nationalismin yhteys katkeaa, voi äärinationalismi saada aikaan pahaa jälkeä hyvien puhujien, oman tilanteessa parantamisen toivossa mukaan lähtevien kansalaisten parissa ja jopa koko kansakunnan sisällä. Kansallismielisten liikkeiden nousua on voitu seurata naapurimaassa Ruotsissa jossa jo jonkin aikaa ääriliike on voinut sijaita niin äärivasemmalla kuin äärioikealla. Kaikkia ääriliikkeitä muhii yhteiskunnassa pinnan alla, ei ainoastaan äärinationalismia vaan myös erilaisia ääriuskonnollisia, muukalaiskammoisia ryhmiä tulee esille eri kansakuntien parissa globalisaatiosta huolimatta tai juuri sen takia. (http://www.tay.fi/laitokset/tiedotus/tiedotustutkimus/sivut/alasivut/paa299.htm)
2.3.3 Kansallisista globaaleihin kuviteltuihin yhteisöihin?
Asettaako kansallisvaltioon sidottu identiteetintunne lopulliset rajat ihmistenväliselle solidaarisuudelle? Onko ihmisten mahdollista ”ohittaa” nationalismin värittämä itseymmärrys ja siirtyä globaalin identiteetin aikakauteen?
Tunnetuimpia nationalismin ja kansallisen identiteetin tutkijoita on Benedict Anderson, joka muokkasi teorian kuvitelluista yhteisöistä (imagined communities). Andersonin keskeinen argumentti on, että jokainen alkukantaista kylää suurempi yhteisö, joka ei voi perustua henkilökohtaisiin kontakteihin, on luonteeltaan kuviteltu. Eli Andersonin ajattelussa kaikki pientä kylää suuremmat yhteisöt ovat nimenomaan kuvitteellisia. Ihminen tuntee yhteenkuuluvuutta tiettyyn kokonaisuudeksi mieltämäänsä yhteisöön vaikka hän ei tule koskaan näkemään tai tuntemaan henkilökohtaisesti kaikkia niitä ihmisiä jotka hän mieltää tämän yhteisön jäseniksi tai jotka itse tuntevat siihen kuuluvansa.
Kuvitteellisuus ei kuitenkaan vähennä yhteisön jäsenten sitoutumista omaan yhteisöönsä, jonka seurauksena Anderson pitää esimerkiksi nationalismia. Anderson soveltaa teoriaansa lähinnä juuri nationalismiin eli paikallisiin kansalaisyhteiskuntiin ja jäljittää nationalistisen yhteisöjen kehittymistä n.1500-luvulta eteenpäin. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että kuviteltujen yhteisöjen idea soveltuisi ainoastaan paikallisten tai kansallisten kansalaisyhteiskuntien analyysiin, sillä solidaarisuutta voi tuntea mitä moninaisimpiin ryhmiin. Tässä on syytä pohtia globalisaation eri ulottuvuuksien vaikutuksia kansalaisyhteiskuntaan sekä ihmisten yhteisöllisyyden tunteisiin.
Globaalin kansalaisyhteiskunnan kannalta Andersonin ajatuksia voidaan pitää melko rohkaisevina, sillä mikäli kaikenlaiset yhteisöt ovat kuvitteellisia, ei globaalilla kansalaisyhteiskunnalla ole sen vähemmän mahdollisuuksia olla olemassa kuin vaikkapa illuusioilla kansoista. Sen sijaan voidaan miettiä, mitä olisivat ne mekanismit, joiden kautta yksilöt kiinnittyisivät ja sitoutuisivat tällaiseen globaaliin yhteisöön. Kansallisella tasolla Anderson korostaa kielen ja tiedonvälistyksen merkitystä. Millaiset mekanismit olisivat mahdollisia globaalilla tasolla?
2.4 Lokalisaatio ja glokalisaatio globalisaation vastavoimana
Globalisaation ongelmiin tarttuvat ryhmittymät, ennen muuta edellä mainittu antikapitalistinen liike, tarjoavat usein globalisaation vaihtoehdoksi lokalisaatiota, eräänlaista paluuta paikalliseen. Tällaisen näkökulman tuo esiin esimerkiksi Colin Hines (2000) teoksessaan Lokalisaatio - vaihtoehto vapaakaupan ylilyönneille. Hines kritisoi antikapitalistiselle liikkeelle tyypillisesti taloudellisen globalisaation tuottamia maailmanlaajuisia epäkohtia, sekä sitä välttämättömyyspuhetta, joka globalisaatioon liitetään. Antikapitalistiselle liikkeelle onkin tyypillistä juuri globalisaatiokehityksen itsestäänselvyyden ja automaattisuuden kyseenalaistaminen ja vaihtoehtoisten kehityskulkujen tarjoaminen. Lokalisaatio on yksi merkittävimmistä vaihtoehdoista, joita globalisaatiolle esitetään.
Hines (2000, 17) määrittelee lokalisaation seuraavasti: "Lokalisaatio on prosessi, joka toimii päinvastoin kuin globalisaatiokehitys: suosii paikallista." Paikallisella Hines kertoo viittaavansa yleensä jonkin valtion osaan. Hän jatkaa: "Lokalisaatiota toteuttavat periaatteet edistävät yhteisöjen ja kansallisvaltioiden kykyä hallita taloutta. Tuloksena pitäisi olla yhteisöllisyyden lisääntyminen, köyhyyden ja epätasa-arvon vähentyminen ja toimeentulon, sosiaalisen infrastruktuurin ja ympäristönsuojelun paraneminen." Hines korostaa edelleen, ettei hän aja takaa paluuta kansallisvaltioiden ylivaltaan, vaan pyrkii tuomaan esiin mahdollisuutta, jossa erilaisten paikallisten ryhmittymien olisi mahdollista monipuolistaa omaa talouttaan. Hinesin lähtökohta onkin kovin talouslähtöinen, ja hän korostaa sekä globalisaation kritiikissään että esittämässään vaihtoehdossa juuri taloudellisten prosessien ja hallinnan sijoittumista maailmassa.
Hinesin ajatteluun sisältyy kuitenkin myös mahdollisesti kansalaisyhteiskuntaa tuottavia piirteitä, vaikkakin se näyttäisi rakentuvan ennen muuta taloudellisten etujen ja toiminnan kautta. Hän korostaa paikallistumista nimenomaan yhteisöjen uudistumisena, jonka seurauksena paikallisyhteisöistä tulisi merkittävimpiä toimijota maailmantaloudessa (Hines 2000, 54). Hän kuitenkin tulee samalla hahmotelleeksi varovasti tietynlaista globaalia kansalaisyhteiskuntaa kuvatessaan paikallisyhteisöjen keskinäistä toimintaa translokalisaatioksi. Siinä "kohti omavaraisuutta kulkevalle, mutta maailmanlaajuisesti ajattelevalle yhteisölle on keskeistä tehdä yhteistyötä ja auttaa toisia yhteisöjä eri puolilla maapalloa toimimaan samoin" (Hines 2000, 71). Näin paikallinen yhteisöllisyys linkittyy globaaliksi yhteistyöksi muiden, usein fyysisesti hyvin kaukana olevien yhteisöjen kanssa. Samaten Hines (2000, 219) kuvaa, kuinka paikallistumiskehitys aktivoisi ja tukisi kansalaisjärjestöjen kamppailua globaalilla areenalla ylikansallisten talousinstituutioiden toimintaa vastaan. Hinesin kaavailua voidaankin siten pitää eräänlaisena hahmotelmana paikallisyhteisöjen välisestä globaalista kansalaisyhteiskunnasta, jossa ne toimisivat yhdessä globaalin talouden järjestelmiä vastaan.
Hinesin kuvaus on mainio esimerkki lokalisaatiosta globalisaation vastavoimana, sekä sen merkityksistä globaalille kansalaisyhteiskunnalle. Globalisoituvan talouden ohella lokalisaation nähdään näet usein tarjoavan vaihtoehdon globaalille tilalle, jossa valtiot ja ylikansalliset yritykset ovat ainoita toimijoita.Paikallistumiskehityksen nähdään usein johtavan juuri erilaisten paikallisyhteisöjen väliseen vuorovaikutukseen yli kansallisvaltioiden rajojen, joka puolestaan merkitsisi uudenlaisen globaalin kansalaisyhteiskunnan muotoutumista. Viime aikoina lokalisaatioajatukset ovat keränneet huomiota esimerkiksi ilmastonmuutoskeskustelun myötä, jonka puitteissa esimerkiksi lähiruoan käsite on tullut osaksi yleistä kielenkäyttöä. Jonkinlaista siirtymää Hinesin kritisoimasta "globalisaatiouskonnosta" on siis havaittavissa, kun kiihtyvän talouden globalisaation haittavaikutukset ovat tulleet näkyviksi ihmisten jokapäiväisessä elämässä.
Globalisaatiokehityksen myötä tuotteet ja kulttuurisymbolit kulkeutuvat Pohjois-Amerikasta ja Länsi-Euroopasta Aasiaan, Afrikkaa ja Etelä-Amerikkaan (Hannerz 1996, 70). Tästä seurauksena on kulttuurisen ymmärryksen ja merkitysten maailmanlaajuinen yhtenäistyminen ja paikallisten variaatioiden väheneminen. Martti Siisäinen luennollaan puhui kansalaisjärjestökentän muutoksista kansainvälistymisen myötä. Samalla kun kansainvälisiä kansalaisjärjestöjä on yhä enemmän, järjestöjen kansalliset erityispiirteet ovat häviämässä. Myös tässä suunta on keskuksesta periferiaan päin. Näin myös suomalainen yhdistyskenttä muuttuu yhä anglo-amerikkalaisempaan suuntaan. (onkohan siisiäinen tai joku kirjoittanut tätä? Jotta saisi kunnon viitteen?). Globalisoituvat markkinat pyrkivät ”ottamaan käyttöön” ja tuotteistamaan paikallisesta sen millä on menekkiä laajemmin maailman markkinoilla. Vastaavasti taas tuotteita pyritään myymään mahdollisimman paljon, riippumatta siitä missä kuluttajat ovat. Viestintäteknologian kehitys ja kulttuuriteollisuus ovat erinomainen apuväline maailmanlaajuisen talouden markkinoinnissa (Hannerz, 1996, 70). Coca-Cola on yksi maailman tunnetuimmista symboleista. Nokian mainoslause ”Connecting People” tunnetaan ympäri maailmaa, mutta harva tietää että Nokia periferinen pikkupitäjä Suomessa. Ympäri maailmaa tunnistetaan Frendit – televisiosarjan näyttelijät ja osataan laulaa mukana Shakiran uusinta hittiä.
On kuitenkin kuluttajien aliarviointia, jos emme huomioi erilaisia makutottumuksia ja valinnan vapautta. Samaan aikaan kun kulutustottumuksemme homogenisoituvat, markkinoille tulee yhä enemmän ja enemmän vaihtoehtoja. Globalisaatio kreolisoi kulttuuria; lisääntyvä tuntemus kaukaisesta ”paikallisesta” antaa lisää variaatioita ja yhä moninaisempia tapoja yhdistellä asioita. Tästä on hyvänä esimerkkinä populaarimusiikki. Erilaisia ”etnisen” musiikin tyylejä poimitaan kaupalliseen, ylikansalliseen musiikkiteollisuuteen ja samaan aikaan lisääntyvä tietoisuus muiden tyyleistä muokkaa paikallista ”kansanmusiikkia” (Hannerz 1996, 70-74). Tässä on kysymys globaalin ja lokaalin välisestä vuoropuhelusta jota voimme kutsua glokalisaatioksi.
Jan Nederveen Pieterse pohtii globalisaation vaikutuksia maailman kulttuureihin teoksessaan "Globalization and Culture. Global Mélange" (2004). Hän esittää, että on kolmenlaisia näkemyksiä kulttuureiden kohtalosta (jotka kaikki osaltaan edellyttävät myös tietynlaista käsitystä globalisaatiosta itsestään). Ensinnäkin on käsitys, jonka mukaan lisääntynyt kulttuurienvälinen kanssakäyminen johtaa väistämättä konflikteihin, taikka kulttuurien yhteentörmäykseen (kuulostaako tutulta?). Nederveen Pieterse käyttää tässä malliesimierkkinä (aivan oikein) Samuel Huntingtonia ja tämän teesiä "sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä". Tällainen ennustus pitää sisällään käsityksen "kulttuureista" muuttumattomina ja olennaisesti yhteensopimattomina, mitä Nederveen Pieterse vahvasti kritisoi
Toisena käsityksenä kulttuurien tulevaisuudesta Nederveen Pieterse mainitsee "McDonaldization" - otsikon alle asettamansa ilmiön. Tällä tarkoitetaan juuri homogenisoitumista eli kulttuurien samanlaistumista, ennen kaikkea suurien massatuotantokorporaatioiden ja valtavirtamedian aikaansaannoksena. Tässä käsitys "kulttuurista" on varsin toisenlainen ja tavallaan heikompi kuin ensimmäisessä näkemyksessä. Nederveen Pieterse ei näe asioita näin, ja käyttää juuri McDonaldsia esimerkkinä havainnollistamaan, kuinka paikallisilla oloilla on vaikutusta myös suuren luokan "massatoimijoihin". Menestyäkseen eri puolilla maailmaa, hampurilaisketju joutuu sopeutumaan erilaisiin kulttuureihin ja makutottumuksiin, kotoisena esimerkkinä tästä mainittakoon vaikkapa suomalaiseen makuun räätälöity McRuis. Tämä on juuri sitä glokalisaatiota, josta Hannerzkin näyttää kirjoittavan.
Kolmas näkökulma, Nederveen Pietersen oma näkemys, on teoria kulttuurien jatkuvasta hybridisoitumisesta.Tämän päivän globalisaatio merkitsee kommunikaation ja kulttuurienväkisen vuorovaikutuksen kiihtymistä ennennäkemättömään tahtiin. Tämä ei kuitenkaan merkitse lisääntyneitä konflikteja tai maailmanlaajuisen monokultturin syntyä vaan ainoastaan sitä, että kulttuureille ominainen joustavuus ja dynamiikka (joille nationalismi kenties osaltaan on toiminut esteenä) johtavat uhä uusien ja itseään uusintavien, paikallisten tekijöiden värittämien kulttuurien syntyyn myös kiihtyneen globalisaation aikakautena.
3. KANSALAISTOIMINNAN GLOBALISOITUMINEN
Kansalaisyhteiskunnat ovat kauan kehittyneet valtiollisissa puitteissa, ja vastaavasti kansalaistoiminnalle kehittyi valtioittain spesifejä muotoja. Yleisemmin voidaan puhua myös alueellisesti määrätynlaiseksi vakiintuneista kansalaistoiminnan normeista. Globalisaation ja globaalin tason kysymyksenasettelujen myötä nämä ovat muuttuneet. Enää kansalaistoiminta ei välttämättä tapahdu "maassa maan tavalla". Sen sijaan voidaan yhä enenevässä määrin puhua jonkinlaisesta maailmanlaajuiseksi muodostuvasta, globalistoituvasta toimintatapojen valikoimasta. Etenkin viestinnän ja median globalisoitumisen johdosta vaikutteita voidaan hakea periaatteessa mistä tahansa ja teknologian avulla on mahdollista ylläpitää hyvinkin kattavia toimintaverkostoja ympäri maailmaa. Muun muassa Martti Siisiäinen ja Esa Konttinen ovat tutkineet ilmiöitä, jossa kansalliset toimintanormit väistyvät ulkoapäin tuodun mallin tieltä. Yllä kuvatut antikapitalistinen liike ja vastamielenosoitukset ovat esimerkkejä toimintamuotojen leviämisestä. Alla käsitellään muita tällaisia kansalaistoiminnan globalisoituneita muotoje, kuten kadunvaltauksia, boikotteja sekä kuluttamisen politiikkaa. Ilmiö koettiin myös Suomessa: perinteiset kansalliset toimintamallit murrettiin 1990-luvulla etenkin eläinsuojeluaktivistien toimesta.
Vastamainonta (advocacy advertising) on yksi esimerkki globalisoituvan kansalaisyhteiskunnan ja etenkin antikapitalistisen liikkeen käyttämistä toimintakeinoista. Naomi Klein määrittelee vastamainonnan ja sen yläilmiön kulttuurihäirinnän (culture jamming) syntyneen 1980-luvulla, mutta tiedostaa sen juurien olevan jo 1960-luvun situationistien, erityisesti Guy Debordin ajatuksissa détournementista. Termillä détournement tarkoitetaan tietyn kuva, viestin tai esineen irrottamista kontekstistaan ja sille täysin uuden, usein vastakkaisen, merkityksen luomista. (Klein 2001, 282.) Kuten Christine Harold artikkelissaan pohtii, on vastamainonnalle luonteenomaista juuri sen tapa hyödyntää alkuperäisen mainoskampanjan materiaalia ja keinoja kääntäen ja vääristäen sen viestin usein päinvastaiseksi, ja saattamalla täten mainoksen alkuperäisen viestin kyseenalaiseen tai naurunalaiseen valoon. Harold huomauttaa kuitenkin, että toisin kuin varsin usein erehdytään luulemaan, ei kyseessä ole ainoastaan itsetarkoituksellisesti alkuperäisten mainosten viestien häirintä, vaan vastamainostajat edistävät toiminnallaan hyvin tietoisesti ja taitavasti kritisoimansa median keinoja hyödyntäen omia pyrkimyksiään ja maailmankuvaansa. (Harold 2004, 196-197.) Näin vastamainonta voidaan mieltää hyvin tehokkaaksi antikapitalistisen liikkeen toimintakeinoksi, jolla pyritään ennen muuta vastustamaan vapaakaupan ja liberalistisen talouden diskurssia.
Vastamainonta on yhtä lailla mainio esimerkki kansalaisyhteiskuntien toiminamuotojen leviämisestä ja globalisoitumisesta. Koska antikapitalistisen liikkeen kritiikin kohteena olevat teemat ovat globaaleja ja niitä edistetään yhä globalisoituvassa kulutuskulttuurissa, ovat myös vastustuksen keinot muokkautuneet yhteisiksi. Tunnetuimpia vastamainoskampanjoita ovat hyökkäykset esimerkiksi Calvin Kleinia, Nikea tai Pepsiä vastaan, joissa joko yritysten mainoskuvia tai sloganeita vääristelemällä on saatu aikaan uudenlainen tai päinvastainen mielikuva tuotteeseen liittyen (Klein 2001, 285-290). Vastamainonnan alalla merkittävimpiä toimijoita ovat esimerkiksi Yhdysvalloissa toimiva Adbusters-yhteisö. Suomessa vastamainoksia on nähty julkaistuna erityisesti Voima-lehdessä (verkkosivut osoitteessa: www.voima.fi).
3.2 Urheilun globalisoituminen
Kuten aikaisemmin on käynyt ilmi, nykypäivän urheilussa ja varsinkin kilpa- ja huippu-urheilussa globalisaatio näkyy joka paikassa. Varsinkin globaali markkinatalous on vallannut urheilun kilpakentät. Urheilutapahtumilla, urheilusarjoilla löytyy monikansallisia yrityksiä tukijoina ja näiden logot näkyvät joka paikassa. Globaaleja urheilutapahtumia, kuten olympiakilpailuja ja jalkapallon MM-kilpailuja seurataan ympäri maailman ja lähes jokainen valtio haluaa ottaa osaa niihin. Urheilutapahtumien televisiointi- ja lähetysoikeuksista käydään ankaraa kansainvälistä kilpailua ja hinnat ovatkin nousseet niin korkeiksi, että harvoilla kansallisilla televisiointiyhtiöillä on varaa niitä hankkia. Yhä useammat urheilutapahtumat tai sarjat ovatkin siirtyneet maksullisille tv-kanaville. Nykytekniikka on lisäksi mahdollistanut sen, että urheilua voi seurata ympäri vuorokauden ja joka puolelta maailmaa. Englannin Valioliigan otteluita seurataan yhtä suurella mielenkiinnolla Aasiassa kuin Englannissa.
J.A. Scholten mukaan globalisaatio näkyy tämän päivän urheilussa ainakin seuraavilla tavoilla: 1. kansainvälisyys (internationalisation), 2. liberalisaatio (liberalisation), 3. urheilun universaalisuus (universalisation of sport), 4. länsimaistuminen/amerikkaistuminen (Westernisation/Americanisation) ja 5. ei-paikallisuus (de-territorialisation). Kansainvälisyys näkyy urheilussa siten, että kansainvälisiä kilpailuja järjestetään yhä enemmän ympäri maailmaa. Myös kansainvälinen urheiluturismi on koko ajan kasvussa. Lisäksi on syntynyt uusia valtioita ja yhä useammat valtiot myös ottavat osaa näihin kansainvälisiin kilpailuihin. Liberalisaatio näkyy erilaisten rajoitusten purkamisena kuten esim. ulkomaalaiskiintiöiden purkamisena joukkuelajeissa. Urheilun universaalisuus tulee parhaiten esille urheilun globaalien suurkilpailujen tv-lähetysten välittämisenä ja seuraamisena ympäri maailman sekä eri urheilulajien levittäytyminen joka puolelle maapalloa. Länsimaistuminen tulee hyvin esille mm.ns. "kolmannen maailman" urheilun länsimaistumisessa. Lisäksi amerikkaistumisessa amerikkalaiset arvot mc'donaldseineen ovat vallanneet urheilun pelikenttiä. Ei-paikallisuus urheilussa tarkoittaa sitä, että urheilu ei ole enää yhteen paikkaan sidottua. Esim. jalkapallojoukkueella voi olla faneja ympäri maailmaa ja samoin urheilutapahtumia voi nykytekniikaan ansiosta seurata reaaliajassa maailman joka kolkassa. (Ken Foster, 2005, 65-66)
Globalisoituminen näkyy myös urheilun kansalaistoiminnassa. Pelaajamarkkinat ovat kansainvälistyneet merkittävästi, pelaajia liikkuu maasta toiseen ja ehkä parhaimpina globalisaation esimerkkeinä voidaan pitää englantilaisia Valioliigajoukkueita, joiden aloituskokoonpanossa ei ole yhtään englantilaista pelaajaa. Myös suomalaisia jääkiekkoilijoita ja jalkapalloilijoita pelaa maailman eri sarjoissa useita satoja. Yhtenä globalisaation piirteenä voidaan katsoa myös siirtolaisuuden ja siirtolaistaustaisten urheilijoiden esiintyminen uuden maansa joukkueessa. Myös perinteisessä urheilun seuratyössä Suomessa näkee nykyään monia eri kansalaisuustaustan omaavia toimijoita. Samoin yhtenä globalisaation ilmentymänä voidaan nähdä eri urheilulajien laajempi ja kasvavampi levinneisyys ympäri maailman. Monia ennen varsin paikallisia urheilulajeja, kuten esim. itämaisia budo-lajeja harrastetaan tänä päivänä joka puolella maailmaa. Tätä levinneisyyden kasvua ovat edesauttaneet ihmisten kasvanut liikkuvuus maasta toiseen sekä nykytekniikan kehitys, eri urheilulajeista on varsin helppo saada tietoa esim. internetin välityksellä.
Kettutytöt ilmestyivät talonvaltaajien kanssa suomalaiseen yhteiskuntaan 1990-luvun puolivälissä. Kettutytöt nousivat lehdistössä näkyville evijärveläisille ja uusikaarlepyyläisille turkistarhoille tehtyjen tarhakettujen häkkien avausoperaatiolla toukokuussa 1995. Yleisesti ottaen kettutyttöjen ja eläinaktivistien tavoitteena oli päästää mahdollisimman monta tarhaeläintä luontoon, hävittää jalostuskortit tai värjätä turkki pilalle esimerkiksi hennavärillä tai spray-maalilla. Lehdistö kiinnitti huomionsa tempauksien seurauksiin eli siihen että suurin osa vapautetuista ketuista ja minkeistä kuoli luonnossa nopeasti nälkään tai villiintyi ja hävitti luonnon oman metsäkanakannan. Kettutyttötoiminta on yhdistetty jälkiteolliseen radikalismiin ja saanut leimansa impulsiivisuudesta, historiattomuudesta ja tulevaisuudettomuudesta. Kettutyttöjen toimintaa leimaa solidaarisuus ja tiukka sitoutuminen ottamaansa tehtävään "kettujen vapauttamiseen". Kettutyttöjen toimintaa on verrattu ay-liikkeen voimaan sen alkuvuosina. Kari Teräksen mukaan suurin ero kettutyttöjen ja sata vuotta sitten toimineiden ay-aktivistien välillä on perusmotiivi. Sata vuotta sitten taisteltiin toimeentulosta ja kettutyttö valitsee itse haluaako vapauttaa tarhakettuja, ryhtyä militantiksi feministiksi vai talonvaltaajaksi (Palkkatyöläinen 3.4.2001, nro 3/01).
Toisena erona nykyradikaalille toimijalle on katko omaan historiaansa, halutaan vaikutuksia heti ja nyt. Toiminnan pitää näkyä, mutta yleistä sanomaa ei ole. Toimintaryhmät syntyvät osittain elämystarpeesta eikä yhteiskunnan kehittämiseksi. Iskut tarhoille tulkitaan järjestäytyneessä yhteiskunnassa helposti kansalaistottelemattomuudeksi sillä iskut kohdistuvat yrittäjän omaisuuteen ja suoritetaan salaa mahdollisesti naamioituneena. Vanhaan suomalaisen yhteiskunnan totuttuun tapaan toimitaan radikaalisti, valmistellaan salaa, isketään näkyvästi. Toimintamuoto ei olisi tullut kysymykseen missään tapauksessa kolmekymmentä vuotta aikaisemmin ja erosi perusteellisesti rauhallisista mielenilmauksista ja marsseista, joita siihen saakka oli maassamme harrastettu muutoksen aikaansaamiseksi.
Suoran toiminnan ryhmittymiin lasketaan mukaan myös kadunvaltaukset ja talonvaltaukset. Nämä toimintamuodot ovat lähellä toisiaan ja toinen voi päätyä toiseen tapahtumaan. Kadunvaltaajien toiminta on alkanut 1990-luvun englannissa, jossa haluttiin vallata tanssin, musiikin ja yhteisen oleskelun kautta tila takaisin asukkaille eikä antaa sitä moottoriteiden rakennuspaikoiksi. Tapahtumat olivat aluksi nopeahkosti toteutettuja tapahtumia, joissa mukana oli karnevaalitunnelmaa ja musiikkia. Ihmiset tanssivat kaduilla ja ilmoittivat haluavansa tilan toiseen käyttöön. Suomessa alkoi 1990-luvulla neljäs protestiaalto, joka toi mukanaan uudet liikkeet kuten eläinoikeusliikkeen, globalisaatiokriittisen liikkeen ja tilanvaltaukset. Kadunvaltauksista puhuttiin nimillä Street Party ja Reclaim the Streets. Talonvaltauksissa tavoitteena oli samoin vallata toimijoille tila omaan käyttöön, joko asumiselle tai sosiaaliseksi tilaksi. Toimintamuotoihin vaikutti tee-se-itse eli Do It Yourself (DIY)- ideologia. DIY on yksi vastakulttuurisuuden ilmentymistä jossa otetaan aloite omiin käsiin eikä odoteta muiden aloitetta. DIY:n katsotaan kuuluneen vahvasti punk-kulttuuriin. DIY on varsinaisesti nuorisokulttuuria, mutta mukana on myös aikuisia kuten kadun- ja talonvaltauksissa. DIY myös lasketaan vastakulttuuriksi. Milton J. Yinger määrittelee vastakulttuurin ”kokoelmaksi ryhmän normeja ja arvoja, jotka ovat jyrkästi ristiriidassa sen yhteiskunnan vallitsevien normien ja arvojen kanssa, jonka osa ryhmä on.”
Vastakulttuuri toimii suoran toiminnan periaatteella kuten erilaiset valtaajatkin, oli valtauksen syy sitten nationalistinen, äärinationalistinen, globalisaatiota vastustava tai puoltava. Talonvaltaajat voivat perustella tekemistään epäkaupallista tila ja paikkaa missä voivat toimia oman yhteisöllisyyden periaatteiden perusteella. Aikaisemmin joka pitäjässä oli pitäjäntalo, oli se sitten työväentalo, nuorisoseurantalo tai pienviljelijäin talo, tilanne on muuttunut ja yhteistä vapaasti käytettävää kokoontumistilaa on vaikeampi löytää, joten talonvaltaajat hakevat toiminnallaan sosiaalikeskuksia toimintansa toteuttamispaikaksi.
Suora toiminta vaikuttaa radikalisoituvan perinteiseen suomalaiseen mielenosoituskulttuurin verrattuna. Uuden vaikutustavat saapuvat muista maista, uusi sukupolvi osaa hyödyntää viestintäteknologiaa ja sen keinoja toimintansa organisoimisessa, jakaa ohjeita ja tiedottaa tavoitteistaan. Globalisaatio on tuonut mukanaan myös tiedon ja toimintatapojen vapaan kulun joka ei välitä kansakuntien rajoista. Suora toiminta pulpahtelee uusien ilmiöiden kera eri puolilla missä on ihmisiä ja tahtoa toimia sekä vaikuttaa.
3.4 Kuluttamisen politiikka ja boikotit
Stolle, Hooghe ja Micheletti (2005) kuvailevat artikkelissaan kuluttajien politiikan ja konsumerismin nousevaa merkitystä poliittisen osallistumisen muotona. He määrittelevät kuluttamisen politiikan kuvailemalla sitä toiminnaksi, jossa "kuluttajat valitsevat ostamansa tuotteet poliittisten ja/tai eettisten syiden perusteella." "Poliittiset kuluttajat" valitsevat heidän mukaansa tiettyjä tuotteita, koska he haluavat muuttaa joko institutionaalisia tai taloudellisia käytäntöjä tai politiikkaa. (Stolle, Hooghe & Micheletti 2005, 246.)
Esimerkkinä kuluttamisen politiikasta he käyttävät ranskalaisten reaktiota Yhdysvaltojen sotatoimiin Irakissa. Ranskalaiset reagoivat alkavaan sotaan perinteisten osallistumisen muotojen, kuten mielenosoitusten ohella boikotoimalla yhdysvaltalaisia tuotteita. Stollen, Hooghen ja Michelettin mukaan tämänkaltaiset kultuujaboikotit ovat yleistyneet merkittävästi viime vuosina. Osa boikoteista käyttää edellä mainitun esimerkin kaltaisesti talouden välineitä kritisoimaan hallitusten toimintaa. Toinen boikotoinnin muoto puolestaan kohdistuu suoraan suurten yritysten toimintaa tai politiikkaa vastaan. Kirjoittajat viittaavat myös niin kutsuttuihin "positiivisiin boikotteihin" (buycotts) kuvaamaan tilanteita, joissa kuluttaja ostaa tiettyä tuotetta kannattaakseen sen edustamaa politiikkaa tai arvoja. Hyvänä esimerkkinä tästä he pitävät esimerkiksi reilun kaupan tuotteita. (Stolle, Hooghe & Micheletti 2005, 245-247.)
Hyvänä viimeaikaisena esimerkkinä boikotoinnista suurta yritystä vastaan käy saksalaisten kuluttajien boikotointi Nokian matkapuhelimia kohtaan Nokian Bochumin tehtaan lopettamispäätöksen jälkeen. Boikoteilla voi olla suurtakin vaikutusta, sillä Nokian matkapuhelinten suosio laski selvästi Bochumin tapauksen jälkeen. Kriittisten yksittäisten kuluttajien harrastama kuluttamisen politiikka ja boikotointi voidaan nähdä arvokkaana kontrollin ja vaikuttamisen välineenä monikansallisia suuryrityksiä ja niiden "vääriä" toimintatapoja kohtaan. Yksittäiset kuluttajat pyrkivät näin toimillaan vaikuttamaan suuryrityksiin ja näiden toimintatapoihin. Yhtenä taustatekijänä tälle on se seikka, että globalisoituneessa talousmarkkinoilla yksittäisten valtioiden vaikutusmahdollisuudet monikansallisia yrityksiä kohtaan on koettu liian heikoiksi.
Stolle, Hooghe ja Micheletti tuovat esiin, kuinka boikotteihin osallistuminen oli vuonna 1999 neljä kertaa todennäköisempää kuin vuonna 1974. Samalla aikavälillä kaikkien muiden poliittisten osallistumismuotojen kasvu on ollut merkittävästi hitaampaa. He käyttävät Skandinaviaa esimerkkinä maista, joissa kuluttamisen politiikka on erityisen näkyvää. Esimerkiksi Ruotsissa boikotointi on kolmanneksi suosituin poliittisen osallistumisen muoto, ja se jättää taakseen esimerkiksi kansalaisjärjestöihin tai puolueen toimintaan osallistumisen. (Petersson et al.,1998: 55 Stollen, Hooghen ja Michelettin 2005 mukaan). He kuitenkin huomauttavat, ettei kuluttamisen politiikka ole tasaisesti levinnyt poliittisen osallistumisen muoto edes länsimaisessa kontekstissa, eikä sen merkittävyys ole kasvanut kaikkialla samassa mitassa kuin Skandinavian maissa.
Boikotoinnin ja kulutuksen politiikan vastavetona on syntynyt Reilun kaupan nimellä olevaa toimintaa. Kyse on kaupankäyntitavasta, jossa huomoidaan taloudellinen ja sosiaalinen hyvinvointi ja tavoitteena on paikata tullimuurilla rajatun kaupan epäkohtia. Rinnakkasiterminä on käytety käsitettä yrityskohtainan sosiaalisen vastuun ohjelma. Kyseessä on kauppakumppanuus jossa pyritään edistämään kestävää kehitystä tarjomalla marginaalisissa oloissa toimiville tuottajille ja työläisille paremmat kaupankäyntiolosuhteet ja oikeusturva. Reilu kauppa -toiminta perustuu myös keskustelulle, läpinäyvyydelle ja kunnioitukselle ostajan ja myyjän välillä. Toiminnasta käyettän Suomssa nimeä Reilukauppa Fairtrade, Ruotsissa käytössä on Rättvis handel. Tuotteilla on merkintjärjestelmä, jolloin kuluttaja voi itse päättää ostaako reilun kaupan periaatteiden mukaan tuotettua tuotetta vai perinteisellä tavalla tuotettua. Reilun kaupan tuotteet eivät ole luomutuotteita eikä viljelyä ole tehty luonnonmukaisesti, tavoitteena on siirtyminen luomutuotaintoon. Reilua kauppaa on kritisoitu professori Pertti Haaparannan taholta siitä, että se sitoo työvoimaa nimenoman alkutuontoon ja esittänyt epäilyjä siinä olevista epäoikeudenmukaisuuksista. Tuotevalikoima kuitenkin kasvaa koko ajan, jote Reilu kauppa on löytänyt kohderyhmänsä sekä tuottajansa. Kauppias on huomannut menekin ja tarjoaa tuotteille myyntipaikan ja samalla myös kiillottaa omaa imagoaan kestävän kehityksen kannattajana. (Talouselämä 13.4.2007, http://www.talouselama.fi/docview.do?f_id=1150224). Tavallaan reilun kaupan tuotteiden valistijaa voi luonnehtia eettiseksi kuluttajaksi ja toisaalta hyväuskoiseksi, sillä tuotteen hinnasta ei välttämättä ohjaudu aivan niin paljoa suoraan tuotajalle kuin mitä ostaja saattaa uneksia. Tuotevalikoimaan kuuluvat jo banaanien lisäksi useita Keskon pirkkatuotteita, Nanson ja Finlaysonin puuvillatuotteita ja leikkokukkia. Valikoimat laajenevat kysynnän ja brändäyksen mukana jatkuvasti. Reilu kauppa sai alkunsa jo 1960-luvulla kun ensimmäinen kehitysmaakauppa perustettiin Hollantiin. Ensimmäisten tuotteiden eli kahvin ja teen perässä seurasivat hunaja ja suklaa. Suomeen ensimmäinen kehitysmaakauppa tuli Tampereelle 1983 ja nykyisin tuotteita saa lähes jokaisesta kauppaketjusta. http://www.kuluttajat-konsumenterna.fi/docs/reilukauppa.htm www.reilukauppa.fi
HS 9.3. julkaisi Tommi Niemisen kirjoittaman artikkelin Immanuel Wallersteinin Helsingin vierailusta 5.3. Vanhalla ylioppilastalolla järjestettiin paneelikeskustelua ja "Maailmanpoliittiset rockiltamat", joissa Wallerstein esitti näkemyksiään tulevaisuudesta. Wallerstein, joka tunnetaan maailmanjärjestelmä - teoriastaan (glokalisaatio-kohdassa mainittu keskus-periferiariippuvuus kuuluu tämän teorian puitteisiin), näkee 1400-1500 lukujen aikana syntyneen "kapitalistisen maailmanjärjestelmän" tulleen "tiensä päähän". Hän ennustaa tulossa olevan kaaoksen ajan, jolloin "mikään valtakeskus ei kykene kontrolloimaan, hillitsemään eikä hallitsemaan maailmanpolitiikkaa." USA:n asema valtakeskuksena on hiipumassa kovaa vauhtia, ja vallasta tulevat kilpailemaan useat keskukset, mukana myös vahvistuva Aasia. Mistään automaattisesta demokratiakehityksestä taikka kapitalistisen globalisaation voittokulusta ei siis Wallersteinin ennustuksessa ole kyse.
Paneelikeskustelussa viitattiin "Suureen taisteluun", "Davos vs. Porto Alegre" jossa vastakkain ovat Davosissa järjestetty Maailman talousfoorumi sekä Brasilian Porto Alegressa alkunsa saanut Maailman sosiaalifoorumi (ks. yllä), eli uusliberalistinen leiri (tai talousjohtoisen globalisaation kannattajat) ja (yksinkertaistaen) globalisaatiokriittinen vasemmistopohjainen liikehdintä. Wallerstein on Sosiaalifoorumin puolella, mutta kuten artikkelissa kirjoitetaan, "huoli demokratian tilasta on kuitenkin jo ihan kaikkialla". Muun muassa Sosiaalifoorumin epäyhtenäisyys koetaan ongelmalliseksi sen toiminnan tai sananvallan kannalta. Tässä näkemyksessä globaalilla kansalaisyhteiskunnalla on edessään suuri haaste, mikäli se haluaa haltuunsa "seuraavan maailmanjärjestyksen" eikä ruusuinen tulevaisuus ole millään lailla itsestään selvää. (Tommi Nieminen: "Tohtori Wallersteinin hirviö" HS 9.3.2008)
Mary Kaldor, joka puhuu globaalista kansalaisyhteiskunnasta "vastauksena sodan ongelmiin" (2006) näyttää olevan samoilla linjoilla Wallersteinin kanssa. Kansalaisyhteiskunnan globalisoituminen ja sen potentiaalisten voimavarojen valjastaminen rauhan takaamiseen ja demokratian rakentamiseen vaati Kaldorin mukaan aktiivista panostusta eri tasoilla eikä tämä kehitys hänen mukaansa tapahdu itsestään. Kaldor kaavailee uutta globaalin tason yhteiskuntasopimusta, jossa ihmisen "asosiaalinen sosiaalisuus" eli luontainen taipumus olla piittaamatta muista ihmisistä pyritään ohittamaan globaalin sitoutumisen kautta. Globaali kansalaisyhteiskunta on tärkeä tekijä, mutta toimia ja toimintaa vaaditaan myös instituutioilta ja resursseja on uskallettava ohjata määrätietoisemmin globaalin tason rauhanturvaamiseen ja humanitaariseen oikeuteen. Kaldor itse on tietoinen kaavailemansa yhteiskuntasopimuksen utopistisesta luonteesta ja myös skeptinen sen toteutumisen suhteen. Samaan aikaan hän näkee paremman tulevaisuuden suurimman toivon nimenomaan kansalaisyhteiskunnassa ja sen globaalissa versiossa. (Kaldor 2006, vars. s 214-220)
Bairner, A. 2005. "Sport and the nation in the global era". Teoksessa The Global Politics of Sport Ed. Allison Lincoln. 2005. London. Routledge.
Beck, U. 1997.Mitä globalisaatio on? (Suomentanut Tapani Hietaniemi). Tampere:Vastapaino.
Brah, A. 1996.Cartographies of Diaspora: Contesting identities.London: Routledge.
Cheran, R. 2003.Diaspora Circulation and Transnationalism as Agents for Change in the Post Conflict Zones of Sri Lanka York University, Toronto. Policy paper submitted to the Berghof Foundation for Conflict Management, Berlin, Germany.
Corry, T.O. 2006. Global Civil Society and Its Discontents. Voluntas (2006) 17:303–324.
Eriksen, T.H. 1997. "Ethnicity, race and nation. In The Ethnicity Reader: Nationalism, Multiculturalism and Migration. Ed. by Montserrat Guibernau & John Rex. Oxford, UK: Polity Press.
Esman, M.J. 1996. "Diasporas and international relations. In Ethnicity.Ed. by John Hutchinson & Anthony D. Smith. Oxford, UK: Oxford University Press.
Foster, K. 2005. "Alternative models for the regulation of global sport". Teoksessa The Global Politics of Sport Ed. Allison Lincoln. 2005. London. Routledge.
Harold, C. 2004. Prankin Rhetoric: “Culture Jamming” as Media Activism. Critical Studies in Media Communication.Vol.21, No. 3, 189-211.
Handa, A. 2002.Of Silks and Miniskirts: South Asian Girls Walk the Tightrope of Culture Toronto, ON: Women's Press
Hannerz, U. 1996.Transnational connections: culture, people, places.London: Routledge
International Organization for Migration (IOM). http://www.iom.int/jahia/Jahia/pid/254 6.3.2008.
Hines, C. 2000.Lokalisaatio. Vaihtoehto vapaakaupan ylilyönneille Helsinki: LIke.
Kaldor, M. 2006. Globaali kansalaisyhteiskunta Helsinki: Like.
Keane, J. 2003.Global Civil Society? Cambridge: University Press
Klein, N. 2001.No Logo. Lontoo. Flamingo.
Konttinen E. & Peltokoski, J. 2004.Yhteisöprotestin neljäs aalto. Eläinoikeusliike ja uuden polven ympäristöradikalismi.
Lappalainen, P. 2005.Verkolla valtaa. Internet ja poliittisen kansalaistoiminnan näkymät.Jyväskylä: Kopijyvä.
Lindholm, A. 2005. Maailman parantajat. Globalisaatiokriittinen liikehdintä Suomessa.Helsinki: Gaudeamus
Martikainen, T, Sintonen, T & Pitkänen, P. 2006. "Ylirajainen liikkuvuus ja etniset vähemmistöt". KirjassaYlirajainen kulttuuri: Etnisyys 2000-luvulla.Toimittanut Tuomas Martikainen. Helsinki: Suomen Kirjallisuuden Seura.
Matthies, A-L. 1999. “Ekonomistisen ja eettisen vuoropuhelu”.Haastava kolmas sektori: pohdintoja tutkimuksen ja toiminnan moninaisuudesta".toimittaneet Liisa Hokkanen, Petri Kinnunen ja Martti Siisiäinen. Jyväskylä: Sosiaali-ja Terveysturvan Keskusliitto.
Meikle, G. 2002.Future Active. Media Activism and the Internet London, UK: Routledge.
Nalbantoglu, M.Maailman sosiaalifoorumi jää tänä vuonna väliin Artikkeli 24.1.2008 Helsingin Sanomien verkkolehdessä osoitteessa www.hs.fi.
Nayar, K.E. 2004.The Sikh Diaspora in Vancouver: Three Generations Amid Tradition, Modernity, and Multiculturalism.Toronto, ON: University of Toronto Press.
Nederveen P. J. 2004.Globalization and Culture. Global Mélange.Maryland, US: Rowman&Littlefield; Publishers inc.
Omeliceva, M. Y. 2006. Values and Ethics of Global Civil Society Actors: Insights from a Survey and Content Analyses.Journal of Civil SocietyVol. 2, No. 3, 233-247
Patomäki, H. & Teivainen, T. 2003 Globaali demokratia.Helsinki: Gaudeamus
Patomäki, H. & Teivainen, T. 2004: The World Social Forum. An Open Space or a Movement of Movements?Theory, Culture & Society Vol. 21 (6), 145-154//
Patomäki, H, Teivainen, T & Rönkkö, M. 2002 Global Democracy initiatives: The Art of Possible.NIGD Working Paper 2/2002. Helsinki: Hakapaino
Pilger, J. 1998. The Final Battle . Teoksessa Peace and Conflict Studies 1201, 1999, Vol.1. Toim. Mary L. Goldie. Vancouver, Kanada: Langara College.//
Pilger, J. 2007. Globalisation: New Rulers of the World".//http://www.johnpilger.com/page.asp?partid=12//
Portes, A. 1997.Globalization from Below: The Rise of Transnational Communities. USA: Princeton University. http://www.transcomm.ox.ac.uk/working%20papers/portes.pdf
Potvin, M. 1999. "Second-generation Haitian youth in Quebec: between the 'real' community and the 'represented' community".Canadian Ethnic Studies, 31 (1), 43-73.
Rouse, R. 1991. Mexican Migration and the Social Space of Postmodernism. Diaspora1(1):8-23
Shiva, V. 2002 Terrorism as Cannibalism. http://www.nadir.org/nadir/initiativ/agp/free/9-11/cannibalism.htm
Simonen R. 2007. Miksi taloja vallataan? – Talojen valtaaminen vastakulttuurisena toimintana ja yhteisöllisyyden etsintänä, julkaisematon tutkielma Tampereen Yliopisto
Stolle, D, Hooghe, M. & Micheletti M. 2005. Politics in the Supermarket: Political Consumerism as a Form of Political Participation.International Political Science Review(2005), Vol 26, No. 3, 245–269.
Suomen Sosiaalifoorumi. www.sosiaalifoorumi.fi 7.3.2008
Toivanen H. 1997. Do It Yourself, DIY vastarinnan sosiokulttuurisia merkityksiä organisoivana periaatteena ja käytäntönä. Julkaisematon tutkielma Joensuun Yliopisto.
Ulkosuomalaisparlamentti (USP//). http://www.usp.fi/toiminta/index2.php?sivu=535 6.3.2008.//
Wahlbeck, Ö. 2002. The Concept of Diaspora as an Analytical Tool in the Study of Refugee Communities.Journal of Ethnic and Migration Studies28 (2), 221 – 238. Change 0 of 0
Yinger, J. M. 1982,Counterculture –The Promise and Peri on a World Turned Upside Down
Yuval-Davis, N. 1997 Gender and Nation London, UK: Sage Publications.
Kirkon ulkomaanapu: Taloudellinen globalisaario hyödyttää rikkaita maita (http://www.yhteinenmaailmamme.fi/fin/globalisaatio_ja_maailmankyla/taloudellinen_globalisaatio/?id=24, viitattu 3.3.2008))
Eurooppasanasto (http://europa.eu/scadplus/glossary/globalisation_fi.htm, viitattu 3.3.2008)
http://www.lts.fi/?sid=34&tid;=81 10.3.2008
Helsingin Sanomat, 9.3.2008
(http://www.indymedia.org/en/static/about.shtml).
http://www.kepa.fi/palvelut/julkaisut/tietolehtiset/pdf/006_mai.pdf (Mai-sopimus)
(http://docs.indymedia.org/view/Global/FrequentlyAskedQuestionEn#what)
