Pontus Purokuru: Itsehallinnolliset liikkeet - Ei vapaaehtoistyötä eikä kansalaistoimintaa

Keväällä 2009 Helsingissä avattiin Mustan kanin koloksi ristitty anarkistinen infoshop. Kyse on poliittisesta antikvariaatista, joka toimii aktivistien ja poliittisesti antiautoritaarisesti suuntautuneiden ihmisten sekä anarkistiseen toimintaan liittyvien poliittisten vasta- ja alakulttuurien solmukohtana ja jakelupisteenä. Kauppa myy uusia ja käytettyjä kirjoja, lehtiä, elokuvia ja pamfletteja sekä jakelee esimerkiksi poliittisia tarroja, julisteita ja flyereita. Toimintaa järjestetään myös kauppatilan ulkopuolella, aktiivit esimerkiksi pitävät pöytää punk-keikoilla ja festareilla. Kuten infoshopeissa on tapana, Koloa pyöritetään vapaaehtoistyöllä ja siellä hengaa jatkuvasti aktivisteja ja heidän kavereitaan, mikä viimeistään erottaa infoshopit useimmista ei-poliittisista kirjakaupoista ja antikvariaateista.

Kuukauden työharjoittelu kaupassa oli muun ohella tilaisuus miettiä omia kokemuksiani ulkoparlamentaaristen yhteiskunnallisten liikkeiden parissa. Useimmat Mustan kanin kolon aktiiveista ovat toimineet monissa liikeverkostoissa, kuten ympäristöliikkeissä, yhteisöviljelyprojekteissa ja eläinoikeus- ja talonvaltausliikkeissä. Mutta onko näillä ihmisillä mitään tekemistä kansalaisyhteiskunnan kanssa? Tekevätkö he vapaaehtoistyötä?

Jos haluaa ymmärtää tällaista poliittista toimintaa sen omista lähtökohdista, vapaaehtoistyön ja kansalaistoiminnan kaltaiset käsitteet kannattaa asettaa kyseenalaisiksi, koska toimijat eivät itse niitä käytä ja koska ne sisältävät konnotaatioita, joita vastaan toimijat asettuvat.

Vapaaehtoistyö ja auttaminen

Yksi vapaaehtoistyön käsitteellinen ongelma on sen vertautuminen ”pelkkään työhön”. Jos vapaaehtoistyön kohdalla täytyy korostaa erikseen, että kyseessä on vapaaehtoinen työ, niin ilmeisesti pelkkä työ on jotakin muuta kuin vapaaehtoista työtä: pakollista työtä, siis pakkotyötä. Jos joku sitten tekee tämän pakollisen työn lisäksi vapaaehtoistyötä, käsite saa hänet kuulostamaan altruistiselta ja uhrautuvalta. Vapaaehtoistyön käsitteeseen liittyy näin moraalisia ja ehkä kristillisiäkin kaikuja. Vapaaehtoistyö näyttäytyy erikoisuutena ja pelkkä (palkka)työ näyttäytyy neutraalina normina, josta käsin vapaaehtoistyötä arvioidaan.

Monien tuntemieni ja myös Mustan kanin kololla vuoroja tekevien ihmisten näkökulmasta niin kutsuttu vapaaehtoistyö on normitila. Siitä käsin palkkatyö näyttäytyy eksoottisena lisäkkeenä ja ajoittaisena vitsauksena kuin tavoiteltavana ajankäytön keskuksena. Toisaalta osa ihmisistä käy palkkatyössä tavallisessa duunarityössä ja rahoittaa sillä sen, että pystyy tekemään omaehtoista toimintaa. Osa on työttömiä, osa käyttää aikaansa yhteisöviljelyyn. Aktiivisuus, vapaaehtoisuus ja palkkatyö ovat siis jännitteisessä suhteessa toisiinsa. Joka tapauksessa omasta ruohonjuuritason poliittisesta toiminnasta ei haluta puhua työnä, edes vapaaehtoistyönä, vaikka se onkin välillä raskasta ja siihen liittyy myös velvollisuuksia ja epämiellyttäviä tehtäviä, aivan kuten palkkatyöhön.

Jos kyse ei ole vapaaehtoistyöstä, ei toimintaa voi luonnehtia myöskään pelkäksi auttamiseksi tai “hyveellisyydeksi”. Juho Saaren ja Birgitta Pessin toimittamassa Diakonia-ammattikorkeakoulun kirjoituskokoelmassa Hyvien ihmisten maa: Auttaminen kilpailukyky-yhteiskunnassa kansalaisyhteiskunnan ytimeksi on otettu auttamisen käsite. Kirjoittajat käsittelevät altruismia, ja kirjan otsikkokin viittaa hyvyyteen. Teoksen teksteistä saa kuvan, että vapaaehtoistyö on erityisen hyvää, moraalista ja ”säädyllistä”, ehkä jopa toisten hyväksi uhrautuvaa toimintaa.

Itse olen saanut täysin erilaisen viestin anarkistisilta ja autonomistisilta liiketoimijoilta, jotka esimerkiksi päivystävät paperittomien siirtolaisten klinikalla, kampanjoivat perustulon puolesta tai laittavat ruokaa asunnottomille. Heidän mielestään auttaminen viittaa ”heikkojen säälimiseen” ja asioiden tekemiseen oletetusta toisesta eikä omista tarpeista lähtien. Auttaminen on myös helposti vaarassa luisua toisten ihmisten ongelmien ja kamppailujen määrittämiseksi.

Vaihtoehtoja auttamisajattelulle ovat liittolaisuuden ja etuoikeuksien hyödyntämisen käsitteet. Voidaan puhua myös vertaistuesta, jonka Pessi ja Saari itsekin mainitsevat teoksensa johdannossa.

Kansalaistoiminta?

Myös kansalaistoiminnan käsite on omaehtoisuutta ja itsehallintoa korostavien toimijoiden näkökulmasta epäilyttävä. Jos mietitään kansalaistoiminnan tunnusmerkkejä (julkinen poliittinen toiminta, yhdistykset, horisontaaliset verkostot, motiivina ennemmin yleinen vaikuttaminen ja nautinto kuin oma etu), niin nimenomaan Mustan kanin kolossa hengaavat ihmiset ovat kansalaistoimijoita. Kukaan kaupan aktiiveista ei kuitenkaan käytä käsitettä, eikä sitä juuri mainita liikkeen Infoshop-hyllyn pamfleteissa ja lehdissä.

Kansalaistoiminta viittaa toimintaan osana kokonaisuutta, kansallisvaltiota, ja kansalaisuus viittaa alistumiseen, velvollisuuksien hyväksymiseen ja osaksi asettumiseen. Kansalainen sisältää sanaleikin “kanssa-alainen”. Miten valtion kaltaisten hierarkkisten rakenteiden poistamista ja horisontaalista vertaisorganisaatiota tavoittelevat anarkistit voisivat pitää itseään kansalaistoimijoina?

Ruohonjuuritasolta “vapaaehtoistyö” ja “kansalaistoiminta” kuulostavat lähinnä keskiluokkaisten innovaattoreiden ja kaukana liiketoiminnasta olevien tutkijoiden ulkopuoliselta “puuhaillaan vähän demokratiakivaa kaikille” -touhulta. Ne kuulostavat nimilapuilta, jotka liimataan instituutioiden ulkopuolella tapahtuvan toiminnan päälle kysymättä toimijoiden mielipiteitä.

Pontus Purokuru

Liiketoimija, kansalaisyhteiskunnan asiantuntijuuden maisteriohjelman opiskelija, Jyväskylä yliopisto

pontus.purokuru@gmail.com