Sijainti: Pääsivu Sanasto Sanat-kansio Yhdistys

Yhdistys

Yhdistys

 

Yhdistyksellä tarkoitetaan useamman kuin kahden henkilön vapaaehtoisuuteen perustuvaa yhteenliittymää, jonka perustana on jokin yhteiseksi ymmärretty intressi. Lisämääreitä ovat yhdistyksen riippumattomuus valtiosta (itsehallinnointi ja yksityinen luonne) sekä se, ettei toiminnan päämääränä ole taloudellisen voiton tavoittelu ja että enemmistö jäsenistä ei ole palkkasuhteessa yhdistykseen. Suomalaisen kollektiivisen toiminnan erityispiirre on rekisteröityjen yhdistysten hallit¬se¬va asema, jonka lainsäädännöllisenä perustana on viime kädessä perustuslain 13 §. Varsi¬nai¬sesti yhdistystoiminnasta säädetään yhdistyslaissa, joista ensimmäinen säädettiin kansa¬laissodan jälkeen 1919, ja uusi yhdistyslaki astui voimaan 1990. Tätä kirjoitettaessa keväällä 2009 on uuden yhdistyslain valmistelu jälleen käynnissä. Voimassa oleva yhdistyslaki määrittelee rekisteröitymättömän ja rekisteröidyn yhdistyksen eron. Jälkimmäisillä on oi¬keus ”hankkia nimiinsä omaisuutta ja tehdä sitoumuksia sekä olla asianosaisena tuo¬mio¬istui¬messa”. Vuoden 1919 lakiin pohjautuva yhdistysrekisteri tarjoaa maailmassa ainut¬laa¬tuisen mahdollisuuden organisoituneiden intressien kehityksen systemaattiselle tarkastelulle.

 

Yhdistyslaitoksen historia ulottuu Suomessa 1800-luvun alkuun. Vaikka Suomessa jo 1600-luvulla toimi joitakin yhdistyksen tapaisia yhteenliittymiä, esimerkiksi opiskelijoiden piirissä, syntyivät modernien yhdistysten edeltäjät vasta 1700-luvulla. 1700-luvun jälkipuoliskolla syntyivät vapaamuurariloosit, joita ajallisesti seurasivat ensimmäiset sivistysseurat 1700-1800-lukujen vaihteen molemmin puolin ja hieman myöhemmin hengelliset seurat ja Suomen Talousseura. Varsinaisena merkkipaaluna voidaan pitää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamista vuonna 1831. Vuosien 1860-1880 muodostaman jakson aikana organisoituminen alkoi saada jo liberaalimpia ja tasa-arvoisempia piirteitä sekä suomenkielisellä että ruotsinkielisellä järjestäytymissuunnalla. Laajamittaisempi joukkojärjestäytyminen tapahtui 1880-luvulta alkaen kärjessään raittiusseurat, vapaapalokunnat, nuorisoseurat, sivistyneistöjohtoinen varhainen työväenliike sekä erilaiset kansansivistysyhdistykset.

 

Joukkomobilisaatioon pohjautuvan modernin yhdistyslaitoksen perusrakenne vakiintui vuo¬den 1905 suurlakon aikoihin. Vuonna 1905 suurimmissa joukkojärjestöissä ilmoitettiin olevan jäseniä 20000:sta (maamiesseurat) aina 85000:een saakka (sosialidemokraattisen puolueen hetkellinen huippulukema). Noihin aikoihin ajoittui myös urheiluseuraliikkeen ja marttaseurojen nousu. Siitä alkaen suomalaisen yhdistystoiminnan kolmi- tai nelitasoinen (joskus viisitasoinenkin) malli (kyläyhdistys, kunnallisjärjestö, piirijärjestö, valtakunnallinen keskusjärjestö, mahdollisesti myös kansainvälinen kattojärjestö) yhdisti (tietyin poikkeuksin, esimerkiksi Lapin osalta) paitsi verkostoina suomalaisen yhteiskunnan, myöskin syrjäisemmät alueet keskukseen. Tämä hierarkkinen malli toimi parhaimmillaan kahteen suuntaan, antamalla yhtäältä keskukselle mahdollisuuden ohjailla maakuntia ja periferiaa, mutta toisaalta myös muodostamalla jonkinlaisen väylän periferian vaikutukselle keskukseen. Myöhemmin yksityiskohtaisemmin tarkasteltavien viime vuosien uusien ”villien” yhdistysten kohdalla tällaista väylää valtakeskuksiin ei enää ole, mikä on yksi tärkeimpiä muutoksia.

 

Viime vuosikymmeninä keskeisenä yleisenä kehityssuuntana yhdistyslaitoksen kokonaisuudesta erottuu perinteisen puoluekytkentäisen poliittisen organisoitumisen (”formaali politiikka”) voimakas heikentyminen. Myös useimmat aikaisemmin vahvat poliittis-ideologiset osakulttuurit ovat kokeneet samansuuntaisen kohtalon. Puoluepoliittisuuden laskun käänteispuolena on se, että vuosituhannen vaihteessa on perustettu määrällisesti ja suhteellisesti enemmän kulttuurin eri osa-alueiden, liikunnan-alan ja muiden vapaa-ajan harrastusten yhdistyksiä kuin koskaan aikaisemmin. Taloudellis-ammatillis-professionaalisten yhdistysten ryhmän osuus on pudonnut, mutta sosiaali- ja terveysalan yhdistykset ovat lievästi nostaneet osuuttaan 1990-luvulta alkaen. Varsinaisten kansainvälisyys¬problema¬tiikkaan keskittyvien yhdistysten osuus on pysytellyt noin prosentissa kautta vuosikymmenten. Kansainvälistyminen onkin tapahtunut tasaisesti kautta linjan, mikä näkyy jo yhdistysten nimikielten lisääntyvässä kansainvälistymisessä.

 

Näiden yhdistysten perustamislukujen takana on yleisempiä yhteiskunnallisia ja kulttuurisia muutosprosesseja, jotka ilmenevät uusien yhdistysten muuttuneessa toimintaprofiilissa: uusi yhdistysmuodostus on spesialisoitunut ja pitkälle eriytynyt lähes kaikentyyppisten yhdistysten piirissä. Muun muassa pienten ryhmien harrastusmuodot saavat omia yhdistyksiään, esimerkkinä musiikin eri muodot ja lajit, urheilun ja liikunnan muodot tai erilaisten merkkituotteiden harrastukset. Spesialisoituneen intressin toteuttamiseen keskittyvässä yhdistyksessä toimiminen merkitsee useimmissa tapauksissa sitä, että yhdistystoimintaan investoidaan vain pieni osa persoonallisuutta tai identiteettiä. Toisena kehityssuuntana on hallinnollisten rakenteiden villiyden ja keveyden lisääntyminen. Tämä merkitsee yhtäältä sitä, että uusien yhdistysten käyttäminen systeemi-integraation tai poliittisen legitimaation apuna on vaikeutunut. Monet vanhemmista yhdistyksistä ovat kyenneet sen sijaan kanavoimaan tyytymättömyyttä ja protestipotentiaalia organisoituihin uomiin tavalla, joka on samanaikaisesti mahdollistanut tyytymättömyyden kesyttämisen yhteiskuntajärjestelmän poliittiseksi koheesioksi. Toisaalta villien yhdistysten irrottautuminen laajoista kansaliikkeistä ja poliittisista osakulttuureista katkaisee vaikutuskanavan - vaikka heikonkin - poliittisen päätöksenteon keskuksiin.

 

Kolmanneksi uudet yhdistykset ovat pienikokoisia, paitsi jäsenmääriltään, myös budjetiltaan ja toimintakapasiteetiltaan. Tutkimuksissa on havaittu, että pienet yhdistykset ovat tehokkaampia yhdistysaktivistien ”tuottajia”; ne kykenevät suuria järjestöjä paremmin muuntamaan muodollisen jäsenyyden toiminnalliseksi aktiviteetiksi. Toisaalta poliittisen järjestelmän legitimointi sekä hyvinvointiregiimin toiminta edellyttää suurimittaista vapaaehtoisten ja aktivistien joukon olemassaoloa ja toimintaa. Tämä piirre tulee korostumaan entisestään, jos vallalle pääsee entistäkin enemmän pyrkimys jättää yhä useampia hyvinvointivaltion turvan katvealueille joutuneita ryhmiä kolmannen sektorin avun varaan. Tässä mielessä niin pienillä ja pirteillä kuin suurilla ja ennustettavilla yhdistyksillä on tärkeä funktionsa: pienet herättävät aktivismiin, suuret kykenevät toteuttamaan yhteiskunnan mittakaavassa välttämättömiä tehtäviä niin jäsentensä tai kohderyhmänsä kuin yhteiskunnallisten alajärjestelmienkin kannalta. Uusilla yhdistyksillä on myös vähemmän vuorovaikutusta kunnallisten ja valtiollisten viranomaisten tai instituutioiden kanssa kuin vanhemmilla yhdistyksillä. Monet uudet yhdistykset rikkovat vanhan suomalaisen kansalaisyhteiskuntaperinteen, jonka mukaisesti yhdistykset ovat inkorporoituneet poliittiseen ja kunnalliseen järjestelmään ja ovat toiminnallisesti valtiosuuntautuneita (tai kuntasuuntautuneita).

 

Tutkimukset osoittavat, että sekä yhdistysten perustamisien että yhdistysjäsenyyksien määrän perusteella suomalainen yhdistyslaitos voi yleisesti ottaen hyvin. Suomalaisten yhdistysjäsenyyksien määrä on kasvanut. 1970-luvulta alkaen yhdistyksiin kuulumattomien määrä on pikkuhiljaa vähentynyt ja moniin erityyppisiin yhdistyksiin kuuluvien määrä on kasvanut. Tyypillisesti suomalaiset kuuluvat ja osallistuvat kulttuuri- ja harrastusyhdistyksiin ja liikun¬taseuroihin. Tämä vahvistaa jälleen, kuinka yhdistyskehityksen yleiskuva kulkee poispäin puoluepoliittisesta kohti elämäntapa- ja elämäntyyliyhdistyksiä. Vaikka jäsenyyspohja ja osallistuminen ovat yleisesti ottaen vahvoja, yhdistyslaitos on tiettyjen ”ryhmien” osalta haasteiden edessä. Tutkimukset osoittavat järjestelmällisesti, että sosioekonominen asema vaikuttaa merkittävästi yhdistystoimintaan osallistumiseen: ylemmät toimihenkilöt osallistuvat selvästi eniten ja työttömät vähiten. Lisäksi nuorten kohdalla osallistuminen on hyvin eriytynyttä yhdistystyypin suhteen. Nuoret osallistuvat suhteellisen vilkkaasti urheiluseurojen ja nuorisojärjestöjen toimintaan, mutta ovat muutoin keskimääräistä vähemmän yhdistyksissä mukana.

 

Yhdistyslaitoksen toimivuudella on erityinen merkitys Suomelle, jonka kollektiivinen toiminta ja siten kansalaisten intressien toteuttaminen ja etujen puolustaminen lepää pääasiassa muodollisesti organisoituneen vapaaehtoistoiminnan varassa. Yhdistysten toiminta on tutkimustulosten valossa tärkeämpää Suomessa kuin missään muualla maailmassa: yhdistyksiä ja niiden jäsenyyksiä on Suomessa ja suomalaisilla paljon eikä niille ole hyvin toimivia vaihtoehtoja kansalaisten keinovalikoimissa. Sen takia yhdistystoiminnalla on merkitystä niin nykyisyyden kuin tulevaisuudenkin kannalta.

 

Vaikka ihmiset ovat luoneet erilaisia vapaaehtoisia tai osittain vapaaehtoisia yhteenliittymiä jo useita vuosituhansia, ovat yhdistykset kehittyneet erottamattomassa suhteessa modernin kapitalismin ja porvarillisten demokratioiden kanssa. Vaikka yhteiskuntafilosofisessa ajattelussa näitä yhteenliittymisen muotoja on käsitelty jo kauan, on varsinainen yhteiskuntatieteellinen yhdistysteoria modernin yhteiskunnan ”luomus”. Se syntyi osana klassista sosiologiaa, keskeisinä kehittäjinään Alexis de Tocquevillen, Max Weberin ja Georg Simmelin kaltaiset sosiologian perustan luojat. Noista ajoista lähtien yhdistysteoria on eriytynyt omaksi erityisalueekseen, jonka kehitys on toteutunut keskinäisessä vuorovaikutuksessa yleisen sosiologisen teorian kanssa.

 

Kirjallisuutta aiheesta

 

Alapuro, Risto & Stenius, Henrik. (1987) Kansanliikkeet loivat kansakunnan. Teoksessa R. Alapuro (ym.) (toim.): Kansa liikkeessä. Vaasa: Kirjayhtymä.

Hänninen, Sakari, Kangas, Anita ja Siisiäinen, Martti (toim) (2003) Mitä yhdistykset välittävät. Tutkimuskohteena kolmas sektori. Jyväskylä: Atena.

Siisiäinen, Martti. (1986). Intressit, yhdistyslaitos ja poliittisen järjestelmän vakaisuus. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research 57. Jyväskylä, Jyväskylän yliopisto.

Siisiäinen, Martti. (1990). Suomalainen protesti ja yhdistykset. Tutkimuksia yhdis¬tyslaitoksen kehityksen ja protesti¬jaksojen suhteesta suurlakosta 1990-luvulle. Helsinki: Tutkijaliitto.

Siisiäinen, Martti & Kankainen, Tomi (2009). Järjestötoiminnan kehitys ja tulevaisuudennäkymät Suomessa. Helsinki: Oikeusministeriö, julkaistaan.

 

Martti Siisiäinen & Tomi Kankainen

  • Jyväskylän yliopisto - Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos - PL 35 (MaB) - 40014 Jyväskylän yliopisto - Puh. (014) 260 1211 (vaihde) - Fax. (014) 260 2535