Sosiaalinen pääoma

Sosiaalinen pääoma

Käsite

Sosiaalisella pääomalla viitataan yleensä sosiaalisiin verkostoihin, normeihin ja luottamukseen, joilla on kykyä edistää verkoston jäsenten välistä yhteistoimintaa, resurssien hyödyntämistä ja toimintojen yhteensovittamista. Käsitteen perusidea on, että yksilöiden hyvinvointiin ja yhteiskunnan suorituskykyyn vaikuttavat fyysisen pääoman, luonnonvarojen ja yksilöiden osaamisen (inhimillinen pääoma) ohella myös yksilöiden väliset sosiaaliset suhteet ja sosiaaliset instituutiot yksilöiden toimintaa suuntaavina vakiintuneina käytäntöinä. Sosiaalisen pääoman käsite nousi yhteiskuntatieteellisen kiinnostuksen kohteeksi 1990-luvun puolivälistä lähtien, erityisesti Robert D. Putnamin tutkimusten seurauksena. Tarkastellessaan ensin Italian ja sen jälkeen Yhdysvaltojen yhteiskuntien suorituskykyä hän antoi sosiaaliselle pääomalle keskeisen roolin eri alueiden välisten hyvinvointierojen selittämisessä. Putnamin mukaan sosiaalinen pääoma mm. auttaa julkishyödykkeisiin liittyvien ongelmien ratkaisua, helpottaa sosiaalista kanssakäymistä ja parantaa informaation kulkua. Näin se tehostaa yksilöiden tavoitteiden toteutumista ja koko yhteiskunnan toimintakykyä, demokratiaa, taloutta ja hallintoa. Samalla hänen mukaansa kansalaisaktiivisuus, sosiaalinen osallistuminen ja yhteistoiminnallisuus ovat vähitellen murenemassa, mikä vähitellen nakertaa yhteiskuntien sosiaalista pääomaa. Putnamin tarkastelut saivat aikaan laajan kiinnostuksen sosiaalista pääomaa kohtaan. Niin taloustieteilijät, sosiaalipoliitikot, sosiologit, politiikkatieteilijät kuin terveystieteilijätkin ovat 1990-luvulta lähtien etsineet sosiaalisesta pääomasta vastausta esimerkiksi taloudellisen tehokkuuden kasvattamiseen, sosiaalisten ongelmien ehkäisyyn, hyvinvointivaltion aukkojen paikkaamiseen, poliittisen osallistumisen aktivoimiseen ja väestön havaittujen terveyserojen selittämiseen. Poliittiseen keskusteluun käsite on tarjonnut argumentteja sekä hyvinvointivaltion kriitikoille että sen puolustajille. Kansalaisjärjestötoimijoille käsite taas on tarjonnut mahdollisuuden argumentoida kansalaistoiminnan merkitystä uudella tavalla. Innostuksen vastapainona käsitteeseen on kohdistettu myös varsin purevaa kritiikkiä. On esimerkiksi kritisoitu käsitteen määrittelyihin ja mittaamiseen liittyvää epäselvyyttä ja amebamaisuutta. Samalla on esitetty erilaisia näkemyksiä siitä, kenen kannalta hyödyllisesti sosiaalinen pääoma toimii.

Yksityinen sosiaalinen pääoma

Selkeimmin sosiaalisen pääoman liittävät yksilöön näkökulmat, joissa analysoidaan sosiaalisia verkostoja ja niiden toimijalle tuottamia resursseja ja mahdollisuuksia (esim. Burt 1992; Lin 1999). Esimerkiksi Ronald Burtille sosiaalinen pääoma on yksilön käytössä oleva voimavara, joka tehostaa hänen asemaansa rationaalisten yksilöiden välisessä kilpailussa. Sosiaalinen pääoma tarkoittaa Burtille toimijan sosiaalisia suhteita, joiden avulla toimija saa mahdollisuuksia hyödyntää taloudellista ja inhimillistä pääomaansa. Erityisen tärkeää on Burtin mukaan toimijan rakenteellinen verkostoasema. Mitä keskeisempi on toimijan rakenteellinen verkostoasema, sitä enemmän hän kykenee verkostojaan hyödyntämään. Keskeinen asema verkostossa hyödyttää Burtin mukaan toimijaa erityisesti kykynä saavuttaa ja kontrolloida informaatioita. Myös Nan Lin tarkastelee sosiaalista pääomaa sosiaalisten verkostojen yksilölle tuottamien hyötyjen näkökulmasta. Hän määrittää sosiaalisen pääoman sosiaalisiksi suhteiksi, joiden kautta yksilöt saavat käyttöönsä tai mobilisoitua verkoston kytkeytyviä taloudellisia resursseja tai hyödyllisiä kontakteja. Sosiaalisen pääoman resurssiensa avulla yksilöt voivat lisätä toimintansa odotettuja tuottoja. Tuotot voivat Linin mukaan liittyä instrumentaaliseen toimintaan, jolloin kyse on varallisuuden, vallan ja maineen tavoittelusta. Toisaalta tuotot voivat liittyä ekspressiiviseen toimintaan, jolloin sosiaalinen pääoma tuotoksia voivat olla esimerkiksi parantunut terveys tai elämänlaatu.

Julkinen sosiaalinen pääoma

Myös James Coleman (1988) tarkastelee sosiaalista pääomaa rationaalisen valinnan teorian perinteestä käsin. Coleman ei kuitenkaan pidä sosiaalista pääomaa suoranaisesti yksilön resurssina. Hän erottaa kolme sosiaalisen pääoman muotoa. Ensimmäinen on sosiaaliseen rakenteeseen liittyvä velvoite toimia vastavuoroisesti ja siihen liittyvänä luottamus toisten vastavuoroisuuteen. Toinen Colemanin erottama sosiaalisen pääoman muoto on sosiaalisiin suhteisiin sitoutuva informaation kulku. Sosiaaliset verkostot toimivat edullisena informaatiokanavana, joka tehostaa yksilöiden päätöksentekokykyä. Kolmantena sosiaalisen pääoman muotona Coleman erottaa normit. Erityisen tärkeinä normeina Coleman pitää sellaisia, jotka edellyttävät lyhyen tähtäimen omasta edusta luopumista kollektiivisen edun nimissä, sillä ne ehkäisevät julkishyödykkeisiin liittyvää vapaamatkustamisen ongelmaa. Colemanin rationaalisen valinnan lähtökohdasta sekä luottamuksen että normien ylläpito on mahdollista vain, mikäli niiden rikkomisesta voidaan rangaista. Tämä edellyttää hänen mukaansa yhteisön sisäisiä tiheitä sosiaalisia verkostoja: kun yhteisössä kaikki tuntevat toisensa, esimerkiksi tieto verkoston jäsenen normirikkomuksista tai vastavuoroisuuden velvoitteiden laiminlyönneistä leviää nopeasti sosiaalisten verkostojen välityksellä. Näin yhteisö voi asettaa väärin toimivalle jäsenelleen kollektiivisia sanktioita tai sulkea hänet ulos verkostosta. Siten tiiviissä yhteisöissä voi syntyä lyhyen tähtäimen oman edun tavoittelun sijasta valistunutta rationaalisuutta, jossa toimijat huomioivat kokonaisuuden. Colemanille sosiaalinen pääoma liittyy siis tiiviiden verkostojen kykyyn suunnata yksilöiden toimintaa, välittää informaatiota sekä ylläpitää luottamusta ja normeja. Tällöin sosiaalinen pääoma toimii hyödyttäen koko yhteisöä, ei vain sen yksittäisiä jäseniä. Se on yhteisön jäsenten käytössä oleva julkinen resurssi.

Myös Robert Putnamille sosiaalinen pääoma on luonteeltaan julkishyödyke. Putnamin (1993; 2000) mukaan sosiaalinen koostuu verkostoista, sosiaalisista normeista ja luottamuksesta. Keskeinen teoreettinen hahmo Putnamin sosiaalisen pääoman käsityksen taustalla on ranskalainen Alexis de Tocqueville. 1830–40-luvun vaihteen tutkimuksessaan amerikkalaisen demokratian luonteesta de Tocqueville korosti kansalaisaktiivisuuden, erityisesti aktiivisen yhdistyselämän merkitystä demokratian toimivuudelle. Näkemys välittyy vahvasti Putnamin sosiaalisen pääoman käsitteeseen. Putnamin mukaan sosiaalinen pääoma liittyy läheisesti ”kansalaishyveisiin”. Putnamin perusidea on, että yksilöiden välisellä aktiivisella vuorovaikutuksella ja sosiaalisilla verkostoilla on kykyä luoda ja ylläpitää vastavuoroisuuden normeja ja luottamusta, jotka edistävät yhteiskunnan toimintakykyä. Sosiaalisen pääoman tehtävä on Putnamin mukaan tehostaa kansalaishyveitä – erityisesti aktiivista yhdistystoimintaa ja yhteiskunnallista osallistumista – tiheissä vastavuoroisuuteen perustuvissa sosiaalisissa verkostoissa, joissa vastavuoroisuuden normeja ja luottamusta synnytetään.

Omana julkisen sosiaalisen pääoman tulkintatapana voidaan lisäksi erottaa valtion ja julkisen sektorin roolia korostava sosiaalisen pääoman ”pohjoismainen tulkinta”. Esimerkiksi yleistynyttä luottamusta ja kansalaisosallistumista mittaavissa vertailevissa tutkimuksissa Pohjoismaat erottuvat lähes poikkeuksetta omana ryhmänään: niissä kansalaisosallistuminen on hyvin aktiivista ja luottamus kanssaihmisiin on selvästi muita maita laajempaa. Pohjoismaisen tulkinnan mukaan universalistisella hyvinvointivaltiolla on tarveharkintaisia malleja parempi kyky pitää yllä käsitystä reilusta kohtelusta, yleisestä oikeudenmukaisuudesta ja yhteisistä pelin säännöistä. Näin ne kykenevät ylläpitämään yleistä luottamusta yhteiskunnassa (Kumlin & Rothstein 2005). Edelleen hyvinvointivaltion turvaverkoilla on kykyä luoda talouteen yleistä luottamusta, mikä lisää riskinottokykyä, joustavuutta ja innovatiivisuutta, jotka puolestaan ylläpitävät talouden dynamiikkaa. Näin sosiaalinen pääoma ei pohjoismaisen tulkinnan liity niinkään tiiviisiin sosiaalisiin verkostoihin tai julkissektorista erillään toimiviin kansalaisyhteiskunnan instituutioihin, vaan universalismia soveltaviin julkisiin instituutioihin, jotka muodostavat myös toimivan kansalaisyhteiskunnan keskeisen perustan.

Sosiaalinen pääoma sisäpiiriläisyytenä

Pierre Bourdieu taas on lähestynyt sosiaalisen pääoman käsitettä erojen järjestelmän näkökulmasta. Sosiaalinen pääoma liittyy Bourdieu’n mukaan institutionalisoituneiden tuttavuus- ja arvostussuhteiden omaamiseen. Jäsenyys poissulkevissa yhteisöissä tai sisäpiireissä erottaa ryhmän jäsenen ulkopuolisista ja tuo arvostusta ja luottoa, jolla on usein jäseniä suosivia taloudellisia seurauksia. Erityisesti sosiaalinen pääoma liittyy bourdieuläisessä käsitteistössä ja esimerkeissä eliittiin ja eliitin verkostoihin, jotka ovat sosiaalisesti poissulkevia ylhäältä alaspäin. Alejardo Portes on systemaattisemmin vienyt sosiaalisen pääoman käsitettä Bourdieun’n avaamaan suuntaan. Portesin mukaan sosiaalinen pääoma koostuu ryhmässä vaikuttavista toimintaodotuksista, jotka vaikuttavat ryhmän jäsenten taloudellisiin tavoitteisiin ja siihen kuinka tavoitteisiin pyritään. Keskeisinä toimintaodotuksia suuntaavina tekijöinä hän pitää ensiksi ryhmän sisäistämiä arvoja, jotka rajoittavat puhtaaseen ahneuteen ja omaan etuun perustuvaa toimintaa. Toisena tekijänä hän erottaa suoritusten vastavuoroisuuden, joka perustuu normiin vastata palvelukseen palveluksella. Kolmanneksi hän erottaa rajoittuneen solidaarisuuden. Rajoittunut solidaarisuus syntyy tietoisuudesta yhteisten erityispiirteitten ja siihen liittyvien yhteisten intressien olemassaolosta. Tämä mahdollistaa ryhmän organisoitumisen ja resurssien mobilisoinnin yhteisten etujensa ajamiseksi. Neljänneksi Portes erottaa pakotetun luottamuksen. Tällä hän viittaa yhteisössä vallitseviin tiiviisiin sosiaalisiin siteisiin, ja niiden tuottamaan yhteisön kykyyn kontrolloida jäsentensä toimintaa. Portes on myös korostanut sosiaaliseen pääomaan liittyviä “piiloisia kustannuksia“. Etenkin sosiaalisessa marginaalissa luottamusverkostot voivat toimia myös sosiaalisena taakkana, jolloin luottamusverkostoista irtautuminen voi muodostua ongelmaksi. Sosiaalisiin marginaaleihin voi kehittyä tiiviitä verkostoja ja hyvin voimakkaita vastavuoroisuuden normeja, jotka samalla sitovat jäseniä tiukasti vaikutuspiireihinsä. Ryhmäkuntainen sosiaalinen pääoma voi olla tärkeä resurssi selviytymismielessä, mutta samalla se voi sosiaalisen liikkuvuuden kannalta muodostua jäsenten kannalta rajoitteeksi.

Synteesinäkökulma

Eri näkökulmien yhdistämiseksi sosiaalisen pääoman keskustelussa on tehty jakoja erilaisiin sosiaalisiin pääomiin, joiden pohjalta on pyritty näkökulmien synteesiin. Näistä tunnetuin on jako ”sitovaan” (bonding) ja ”yhdistävään” (bridging) sosiaaliseen pääomaan. Sitova sosiaalinen pääoma viittaa tuttujen, yhteisen identiteetin ja kulttuurista yhteenkuuluvuutta tuntevien ihmisten välisiin siteisiin, kun taas yhdistävä sosiaalinen pääoma viittaa siteisiin, joiden myötä aiemmin tuntemattomat tai toisiaan erilaisina pitävät ihmiset ja ryhmät ovat tekemisissä. Kun sitova sosiaalinen pääoma helpottaa ryhmien sisäistä yhteistoimintaa, helpottaa yhdistävä ryhmien välistä vuorovaikutusta. Näiden ohella Michel Woolcock erottaa ”linkittävän sosiaalisen pääoman” (linking social capital). Tällä hän viittaa yhteiskunnan vertikaaliseen verkostoitumiseen: eritasoisissa hierarkia- ja valta-asemissa olevien toimijoiden välisiin yhteyksiin. Esimerkiksi sosiaalisten ryhmien kyky ajaa kollektiivisia intressejään riippuu ratkaisevasti niiden kyvystä olla yhteydessä poliittiseen järjestelmään ja julkisen sektorin päätöksentekijöihin ja vaikuttaa niiden kautta asioidensa ajamiseksi.

Kirjallisuutta aiheesta

Bourdieu, Pierre & Wacquant, Loic (1995) Refleksiiviseen sosiologiaan. Tutkimus, käytäntö ja yhteiskunta. Joensuu University Press, Joensuu.

Burt, Ronald S. (1992) Structural holes. The social structure of competition. Harvard University Press, Cambridge (Mass.).

Coleman, James S. (1988) Social capital in creation of human capital. American Journal of Sociology 94, 95–120.

Kumlin, Staffan & Rothstein Bo (2005) Making and breaking social capital. The impact of welfare state institutions. Comparative Political Studies 38:339–365.

Lin, Nan (1999) Building a network theory of social capital.” Connections 22 1. 28–51.

Portes, Alejandro (1995) Social capital: its origins and applications in modern sociology. Annual Review of Sociology 24, 1–24.

Putnam, Robert D. with Leonardi Robert & Nanetti, Rafaella Y. (1993) Making democracy work: civic traditions in modern Italy. Princeton University Press, Princeton (N.J.).

Putnam, Robert D. (2000) Bowling alone. The collapse and revival of American community. Simon & Schuster, New York.

Ruuskanen, Petri (2001) Sosiaalinen pääoma – käsitteet, suuntaukset ja mekanismit. VATT-tutkimuksia 81. Valtion taloudellinen tutkimuskeskus, Helsinki.

Woolcock, Michael (2000) Social capital: The state of the notion. Teoksessa Kajanoja, Jouko & Simpura, Jussi (toim.) Social capital. Global and local perspectives. VATT-publications 29. Government Institute for Economic Research, Helsinki, 15–40.

Petri Ruuskanen