Porvarillinen yhteiskunta: Hegel ja Marx

G. W. F. Hegelin käsite bürgerliche Gesellschaft on Snellman-suomennoksista alkaen käännetty “kansalaisyhteiskunnaksi”. Kirjaimellinen käännös olisi “porvarillinen yhteiskunta”. Käsitteen kääntäminen kansalaisyhteiskunnaksi johtaa välillä sekaannuksiin, sillä hegeliläisessä perinteessä bürgerliche Gesellschaft merkitsee päinvastaista kuin mitä “kansalaisyhteiskunta” tarkoittaa kansalaisyhteiskuntakeskustelua nykyisin hallitsevassa liberalistisessa perinteessä.

Liberalismissa kansalaisyhteiskunta ymmärretään taloudellisen ja poliittisen vapauden, yhteiskunnallisten liikkeiden ja itseilmaisun alueeksi. Se on vapaan kansalaistoiminnan (civil society) tai ylipäätään sivistyneen toiminnan (Adam Smithin civilized society) piiri.  Koska liberalistit tulkitsevat vapauden ulkoisen esteen puuttumiseksi ja toiminnaksi halujen mukaan, valtio on heille pakon alue ja sitä tarkastellaan negatiivisesti.

Hegeliläisessä perinteessä on toisin päin. Kansalaisyhteiskunta nähdään siinä pakon eli yksityisen eduntavoittelun ja välttämättömien inhimillisten tarpeiden tyydyttämisen järjestelmäksi, jossa ihmiset ovat kaikin puolin riippuvaisia toisistaan. Hegeliläisille moraalinen, vapaa ja poliittinen toiminta eroaa jyrkästi tästä taloudellisesta toiminnasta ja sen sijaan liittyy valtioon - päinvastoin kuin liberalismissa.


Hegel: Kansalaisyhteiskunta itsekkäänä taloustoimintana

Hegel olikin yksi ensimmäisistä ajattelijoista, jotka erottivat valtion ja kansalaisyhteiskunnan käsitteet toisistaan. Hän jakaa Oikeusfilosofiassaan yhteiskunnassa toteutuvan “siveellisyyden” kolmeen rakennetasoon, jotka ovat samalla eettisiä kehitysvaiheita. Ensimmäinen on perhe, joka on rakkauden periaatteella toimiva partikulaarisen altruismin alue. Toinen on kansalaisyhteiskunta, joka on universaalin egoismin alue. Kolmantena on valtio, jossa kansalaisyhteiskunnassa piilevä universaalisuus tulee todelliseksi ja turvaa kansalaisyhteiskunnasta nousevan yksilöllisyyden.

Kansalaisyhteiskunta on siis perheen ja valtion välinen taso. Jokainen ajaa siinä itsekkäästi omia etujaan. Koska kansalaisyhteiskunnasta puuttuu moraalinen harkinta, siitä puuttuu Hegelin mukaan myös vapaus. Kansalaisyhteiskunta leimaavat välttämättömyys, kilpailu, pakko, tarpeet ja taloudelliset lainalaisuudet.

Kansalaisyhteiskunta jakautuu Hegelillä kolmeen osaan. Ensimmäistä Hegel kutsuu “tarpeiden järjestelmäksi” ja se sisältää työn, työnjaon, tarpeiden välitykset ja yhteiskuntasäätyjen väliset suhteet. Toinen osa on oikeushallinto, johon kuuluvat yksityisomaisuuden turvaava lainsäädäntö sekä tuomioistuimet. Kolmantena ovat korporaatiot, eli välittävät ammattikillat, sekä “poliisi”, jolla Hegel tarkoittaa yksityishenkilöitä, heidän omaisuuttaan, hyvinvointiaan ja mahdollisuuttaan toimeentuloon valvovia tahoja, kuten yhteiskunnallista suunnittelua ja politiikan toimeenpanoa valvovia viranomaisia.

Vaikka kansalaisyhteiskunnassa jokainen ajaa omaa etuaan ja tyydyttää omia tarpeitaan, niin samalla jokaisen on pakko tehdä työtä toisen hyväksi. Työnjaon ja pakotetun vastavuoroisuuden kautta syntyy keskinäisen riippuvuuden järjestelmä, jolla on lopulta sivistävä vaikutus. Tämä universaalisuus on kuitenkin väkinäistä ja ulkokohtaista.

Vasta valtio voi toteuttaa universaalisuuden myös ihmisen sisäisellä tasolla ja kohottaa ihmisen “yleisen elämän” tasolle. Hegel ymmärtää valtion paljon laajemmin kuin se tavallisesti ymmärretään: valtio sisältää lait, instituutiot sekä kansalaisten moraalin. Se on pikemminkin normatiivinen yhteisöllisyyden muoto tai yleiseen hyvään suuntautuva asenne kuin mikään yksittäinen instituutio. Valtio on Hegelille vapauden alue, koska hän ymmärtää vapauden positiiviseksi kyvyksi määrätä itse oman toimintansa lait. Osallistuessaan valtioon ihminen ikään kuin kohoaa kansalaisyhteiskunnan liiketoimien yläpuolelle ja hallitsee itse itseään.

Valtio pystyy käsittelemään kansalaisyhteiskunnan synnyttämiä ongelmia, kuten köyhyyttä ja yhteiskunnallista jakautumista, tekemällä ihmisistä kokonaisuuteen integroituvia siveellisiä kansalaisia. Jää tosin epäselväksi, pystyykö valtio Hegelin mukaan varsinaisesti ratkaisemaan rikkaiden ja köyhien välisen polarisaation, jota Hegel piti kansalaisyhteiskunnan lainomaisena taipumuksena ja kansalaisoikeuksien suurimpana vaarana.

Hegeliläisen ja liberalistisen kansalaisyhteiskuntakäsityksen välisen eron ymmärtämistä vaikeuttaa se, että Hegel omaksui kansalaisyhteiskuntakäsityksensä alun perin juuri taloudellisesta liberalismista, erityisesti Adam Smithiltä. Hegel teki käsitteestä erilaiset johtopäätökset ja sijoitti sen uuteen kontekstiin, mutta molemmissa perinteissä kansalaisyhteiskunnan lähtökohta on juuri taloudellisessa toiminnassa. Hegel oli kuitenkin ensimmäisiä ajattelijoita, joka selkeästi jakoi yhteiskunnan eri sfääreihin, joista kansalaisyhteiskunta on vain yksi osa.


Marx: Kansalaisyhteiskunta porvarillisena eli kapitalistisena yhteiskuntana

Myös Marx omaksui taloudellisen liberalismin kansalaisyhteiskuntakäsityksen, mutta hänelle se suodattui Hegelin kautta. Kansalaisyhteiskunta on Marxille porvariston nousun myötä kehittynyt aineellisen kanssakäymisen järjestelmä, joka kattaa kaiken kaupallisen ja tuotannollisen toiminnan. Se muodostaa perusrakenteen, josta valtio ja muut ideologiset instituutiot nousevat. Yhtäältä kansalaisyhteiskunta on enemmän kuin valtio tai kansakunta, toisaalta “sen on esiinnyttävä ulospäin kansallisuutena ja rakennuttava sisältä käsin valtioksi”.

Erotuksena Hegeliin Marx arvosteli ankarasti valtiota. Marxilla ja Engelsille “valtio on se muoto, jossa hallitsevaan luokkaan kuuluvat yksilöt toteuttavat yhteisiä etujaan ja jossa aikakauden koko kansalaisyhteiskunta saa keskittyneen ilmaisunsa”. Valtio ei ole yhteiskunnallisen vapauden kruunaava universaaliuden toteuttaja, kuten Hegelillä, vaan hallitsevan luokan käyttämä koneisto, joka välittää kaikkia muita instituutioita.

Marx tuli Hegeliä tutkimalla siihen tulokseen, että “kansalaisyhteiskunnan anatomiaa on etsittävä poliittisesta taloudesta”. Myöhemmissä töissään Marx keskittyi kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän analyysiin poliittisen taloustieteen kritiikin keinoin eikä käsitellyt valtiota tai kansalaisyhteiskuntaa yhtä seikkaperäisesti kuin varhaisissa 1840-luvun kirjoituksissaan. Voidaan kuitenkin sanoa yleisesti, että kansalaisyhteiskunta tarkoittaa Marxille koko kapitalistista yhteiskuntaa aineellisesta näkökulmasta tarkasteltuna.


Kirjallisuutta aiheesta

Ehrenberg, John (1999): Civil Society : The Critical History of an Idea. New York: NYU Press.

Hegel, G. W. F. (1994) Oikeusfilosofian pääpiirteet eli luonnonoikeuden ja valtiotieteen perusteet. Suom. Markus Wahlberg. Oulu: Pohjoinen.

Marx, Karl (2009): Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä. Suom. Jukka Heiskanen & Vesa Oittinen. Helsinki/Jyväskylä: Minerva.

Marx, Karl & Engels, Friedrich (1978): Saksalainen ideologia. Teoksessa Marx, Karl & Engels, Friedrich: Valitut teokset, osa 2. Moskova: Edistys.

Pulkkinen, Tuija (1989): Valtio ja vapaus. Jyväskylä: Tutkijaliitto.

Pulkkinen, Tuija (2003): Postmoderni politiikan filosofia. Tampere: Gaudeamus.

Sivenius, Hannu (1992): Hegel. Teoksessa Platonista Bakuniniin. Politiikan teorian klassikoita. Toim. Jukka Kanerva. Helsinki: Yliopistopaino.


Pontus Purokuru