Ajankohtainen kansalaisyhteiskunta
Esa Konttinen ja Pertti Lappalainen
Kansalaisten toiminnan voimannäyttönä pidetään vuoden 1989 tapahtumia Itä-Euroopassa. Kansalaisten omaehtoisen toiminnan väitetään tuolloin kaataneen autoritaarisen sosialistisen järjestelmän. 1990-luvulla myös muualla Euroopassa alettiin puhua kansalaisyhteiskunnan elvyttämisen tarpeellisuudesta. Huomiota kiinnitettiin erityisesti demokratian toimimattomuuteen, jonka oireita ovat olleet alhainen äänestysaktiivisuus, puolueosallistumisen ja puolueiden jäsenmäärien tuntuva väheneminen. Erityisesti nuoret eivät ole kokeneet puolueita omakseen. Vilkas kansalaisyhteiskunta on demokraattisen poliittisen järjestelmän välttämätön ehto.
Myös huoli hyvinvointivaltion rahoituspohjan kestävyydestä kiihdytti puhetta kansalaisyhteiskunnan elvyttämisestä. Hyvinvointivaltiolle aiemmin kuuluneita sosiaalipalvelutehtäviä on alettu siirtää kansalaisyhteiskunnan järjestöille eli ns. kolmannelle sektorille. Kansalaisyhteiskunnasta on siten haluttu tehdä hyvinvointipalvelujen täydentäjä ellei peräti korvaaja. Erityisesti tässä suhteessa kansalaisyhteiskunta ymmärretään monin eri tavoin. Tuntuu siltä, että lähes kaikki poliittiset suuntaukset pitävät kansalaisyhteiskuntaa mahdollisuutena. Kansalaisyhteiskunnan käsite onkin mitä kiistellyin käsite, jonka erittely on tuiki tarpeellista.
Brittiläisen tutkimuskeskuksen Centre for Civil Societyn usein käytetyn määritelmän mukaan kansalaisyhteiskunta koostuu hyväntekeväisyysjärjestöistä, kehitysapujärjestöistä, yhteisöllisistä ryhmistä, naisjärjestöistä, uskonnollisista organisaatioista, ammattiyhdistyksistä, etujärjestöistä, itseapuryhmistä, yhteiskunnallisista liikkeistä ja liike-elämän järjestöistä. Centre for Civil Society jatkaa, että kansalaisyhteiskunnan institutionaaliset ja toiminnalliset muodot on erotettava valtiosta, markkinoista ja perheestä, vaikka niiden väliset rajat ovat häilyvät ja ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Kansalaisyhteiskunta viittaa kaikkeen sellaiseen vapaaehtoiseen kollektiiviseen toimintaan, jolla on yhteisesti jaetut intressit, päämäärät ja arvot.
Keskusteltaessa kansalaisyhteiskunnasta ei voida sivuuttaa parin viime vuosikymmenen suosikkikäsitettä, sosiaalista pääomaa, jolla tarkoitetaan kansalaisten keskinäisestä aitoa luottamusta. Ei kuitenkaan ole mitään syytä väheksyä yksittäisen kansalaisen omaehtoista toimintaa esimerkiksi oikeuksiensa puolesta. Tärkeää onkin, että yksittäiset kansalaiset osaavat käyttää perustuslain takaamia perusoikeuksiaan.
Kansalaistoiminnan tila ei suinkaan ole niin toivoton kuin joskus on väitetty. Erityisesti kansalaisten yksilöllinen ja kollektiivinen poliittinen toiminta on nostanut julkisuuteen useita polttavia ongelmia kuten ympäristön tilan ja pätkätyöt. Kansalaistoiminta on muuttanut muotoaan ja sisältöään selvästi parin viime vuosikymmenen aikana. Sitä ei enää löydy samassa määrin perinteisiltä paikoilta kuin aiemmin, vaan politiikkaa tehdään uusin tavoin ja alati muuttuvien ongelmien ympärillä. Niiden syvällisen muutoksen tunnistaminen onkin mitä kiinnostavin tehtävä.
Kansalaisyhteiskunta ja –toiminta eivät kuitenkaan ole taikasanoja ongelmien ratkaisemiseksi. Niihin itseensä pulmallisia asioita kuten yhdistysten aktiivien professionaalistuminen ja siitä johtuva vallan keskittyminen harvoille. Lisäksi kansalaisten organisoituminen ääriliikkeiksi kaipaa eettistä pohdintaa.
