Arvostelu: Miksei tapeta niitä kaikkia? (Esa Konttinen)
"Lopullisten ratkaisujen" sosiologiaa ja psykologiaa
Tunnustan, että Washingtonin yliopiston sosiologian professorin Daniel Chirotin ja Bryn Mawr Collegen psykologian professorin Clark McCauleyn kirja on vähään aikaan vahvimpia lukukokemuksiani. Se oli sitä jo aiheensa puolesta. Teos tarkastelee kansanmurhia ja niiden kaltaisia tarkoituksellisia joukkotuhoja. Luulenpa, että yksi jos toinenkin tämän päivän suomalainen kadunmies ja nainen on ymmällään tämän kysymyksen äärellä, niin kaukaisina asioina ne meille näyttäytyvät. Ja kuitenkin niiden todellisuus on meitä lähellä pienenevässä globaalistuvassa maailmassa. Eikä tarvitse mennä Euroopassakaan ajassa kauaksi taaksepäin. Mutta lukukokemukseeni vaikutti myös kirjoittajien viileän tutkimuksellinen tarkasteluote, joka välttää moralisointeja. Niinpä kirjoittajat tähdentävät, ettei joukkomurha ole irrationaalista eikä missään mielessä mielipuolista. Laajamittaisilla kansojen ja kansanosien hävityksillä on syynsä − siksipä niitä on mielekästä tutkia. Kirjan ote on syvästi moraalinen. Tekijät koettavat vastata kysymykseen, miksi kansanmurhia tapahtuu ja pohtivat keinoja niiden estämiseksi.
Kansanmurhan kaltaiset joukkotuhot ovat yleisiä. Niitä on tapahtunut kautta historian ja niitä tapahtuu tänäkin päivänä. Muutama kaukainen esimerkki: Julius Caesarin gallialaisalueiden useat ”puhdistukset”, kuten vuonna 53 e.a.a toimeenpanema germaaniheimo eburonien hävittäminen; tsingis-kaanin miljoonien afgaanien teurastus 1200-luvulla; euroopplaisten congistadorien intiaaniväestöjen joukkohävittämiset uudella mantereella pian niiden löytämisen jälkeen ja jatkuen vuosisatoja; protestanttien ja katolilaisten raa’at uskonsodat 1500-luvun Ranskassa, joissa kuoli 750 000 ihmistä; saksalaisten siirtomaassaan Namibiassa toimeenpanemat hererojen joukkosurmat1900-luvun alussa. Nämä vain muutamina esimerkkeinä. ”Lopullisia ratkaisuja” on käynnissä tälläkin hetkellä.
Moderni maailma ei näytä yhtään oppineen. Modernin valtion synty ja nationalismi johtivat moniin laajamittaisiin joukkotuhontoihin, niin modernin lännen sisällä, kuten esimodernin maailman imperialistisissa valloituksissakin. Edellisessä tapauksessa pyrkimyksenä on ollut usein yhtenäiseen, ”puhtaaseen kansaan” perustuva valtio ja sen esteeksi katsottujen etnisten ryhmien tieltä raivaaminen, jälkimmäisessä tapauksessa vieraiden kansojen silkka raaka alistaminen palvelemaan valloittajan etunäkökohtia, haluja ja mielivaltaa.
Joukkotuhoja ja kansanmurhia analysoituaan Chirot ja McCauley päätyvät neljään pääperusteeseen, siis päämotiiviin. Amerikkalaisten 1700- ja 1800-luvuilla toimeenpanemat intiaanien pakkomuutot edustavat tarkoituksenmukaisuusmotiivia. Valkoisten vallatessa maan intiaanit pakotettiin reservaatteihin tavalla, josta Alexis de Tocqueville sai aiheen todeta , että ”paremmin ei ihmisyyden lakeja voitaisi kunnioittaa ihmisiä tuhottaessa”. Hererojen mainittu tuhoaminen edustaa tarkoituksenmukaisuutta, ja toista motiivia samalla kertaa, kostoa. Kosto voidaan löytää monen kansanmurhan taustalta. Caesar sovelsi laskelmoitua koston strategiaa ”rauhoittaakseen” valloittamansa alueet hallintaansa. Paitsi, että vastarintaan ryhtyneet tapettiin, niin heidän lisäkseen surmattiin kostoksi koko etninen ryhmä tai suuri osa siitä osoitukseksi vastarinnan seurauksista muille. Kosto esiintyy perusteluna tuhoamiseen muun muassa Raamatussa. Pelko on yleinen joukkotuhonnan motiivi. Pelottava ryhmä on tuhottava perusteellisesti esimerkiksi, jotta säästyttäisiin kostolta. Osa Stalinin toimeenpanemista puhdistuksista voidaan ehkä selittää tästä käsin. Neljäntenä perusmotiivina kirjoittajat nimeävät saastumisen pelon. Se on taustalla monissa uskonnollisissa ja poliittis-ideologisissa kansanmurhissa. Jälkimmäinen peruste on esittänyt keskeistä sijaa modernissa maailmassa tehdyissä joukkotuhoissa. Vietnamilainen ”saastuttava veri” tulkittuna ”aidon” khmer-kansan uhkaksi oli motiivina Pol Potin hirmuhallinnon jättiläimäisissä puhdistuksissa. Ei riittänyt, että maassa olevat vietnamilaiset tapettiin, vaan juurittiin pois myös ne, joilla katsottiin virtaavan vietmamilaista verta suonissaan. Samalla tavalla juutalaiset edustivat saastaista kansaa natseille. Stalinin ja Maon ennätysmäisiä joukkoteurastuksia perusteltiin luokkavihollisen pois puhdistamisen välttämättömyydellä tiellä kommunismiin. Usein ritti, että sukua oli kuulunut saastuttavaan ryhmään.
Nuo neljä motiivia esiintyvät harvoin yksinään. Ne sekoittuvat toisiinsa ja ne kääntyvät toisikseen. Niihin voisi lisätä sivumotiiveja. Tekijätkin viittaavat usein toteutuneisiin pyrkimyksiin antaa kouriintuntuva opetus niskuroiville; hävitettiin kokonainen kaupunki viimeistä naista ja lasta myöten tarkoituksena nujertaa vastarinta muualla valloitetuilla alueilla
Joukkomurhassa on kysymys sananmukaisesti joukoista. Mutta niin ei ole ainoastaan kohteiden osalta, vaan myös tekijäin. Joukkomurhien dynamiikka on ryhmien dynamiikkaa siitä huolimatta, että käskynantajina ovat useinkin diktaattorit. Ilman kansanjoukkojen tukea kansanmurhat olisivat mahdottomia. Mitä sitten tarvitaan tavallisten kansalaisten saamiseksi toteuttamaan veriteot? Tappaminen on raakaa puuhaa ja kuvottaa siihen ryhtyviä. Natsitkin ryyppäsivät rankasti valmistautuessaan veritekoihin. On kehiteltävä suostuttelumekanismeja. Nostan niistä esiin yhden.
Keskeinen mekanismi on olemuksellistaminen. Se tarkoittaa kohteena olevan ryhmän ymmärtämistä homogeeniseksi niin, että jokainen sen jäsen on yhtäläisesti paha, alempiarvoinen tai potentiaalisesti vaarallinen. Silloin ei tehdä eroja yksilöiden välillä. Olemuksellistamisessa yksilölliset erot hävitetään. Jos olet juutalainen, olet saastainen, tapahtui olemuksellistaminen natsien toimesta. Vastaava tehdään omalle ryhmälle, mutta toiseen suuntaan. Kehitetään yhteisiä symboleita, luodaan yhdistäviä myyttejä esimerkiksi etnisestä, tai sosiaaliseen työnjakoon perustuvasta alkuperästä ja sen olennaisesta merkityksestä. Seurauksena on yksilöiden voimakas samastuminen omaan ryhmään symbolisaation kautta. Olemuksellistamisessa yksilöt irtautuvat empiirisestä todellisuudesta, ja sen onnistuessa tavalliset ihmiset ovat valmiimpia silmittömään tappamiseen. Kansantuho saa muodon olemuksellisesti hyvä vastaan olemuksellisesti paha.
Chirot ja McCauley tutkivat mahdollisuuksia kehittää mekanismeja poliittisten joukkomurhien todennäköisyyden vähentämiseksi. He puhuvat tarkoituksellisesti todennäköisyyden vähentämisestä, eivät pelkästään, sillä tuskin siihen on lainkaan olemassa vedenpitävää lääkettä. Kirjoittajien mukaan on lähdettävä siitä, että lähes kaikilla joukkomurhiin johtavilla väkivaltaisilla konflikteilla on moninaiset syynsä; niinpä myös ratkaisumallien tulee olla moninaiset näkökohdat huomioivia. Strategiat jakautuvat neljään kategoriaan: 1. hallituksille suunnatut ehkäisystrategiat laajamittaisten konfliktien sääntelemiseksi, 2. Globaalin oikeuden kehittäminen ja ulottaminen julmuuksiin syyllistyneisiin, 3. Paikallistason ehdotukset, jotka koskevat kansalaisyhteiskunnan rakentamista, 4. toimenpiteet ja strategiat yhteiskuntien demokratiakehityksen edistämiseksi. Demokratisointi ei kuitenkaan – kuten on monta kertaa nähty - sekään takaa pidättäytymistä laajamittaiselta joukkotuhonnalta, mutta yhdessä muiden strategioiden kanssa vähentää laajojen veritöiden todennäköisyyttä.
Miten kansalaisyhteiskunnan rakentaminen kirjoittajien mukaan voi vähentää kansanmurhien mahdollisuutta? Kansalaisyhteiskunnan ryhmät voivat olla yhtä lailla tuhoa tuottava kuin valtiotkin – tämän ovat myös kansalaisyhteiskunnan teoreetikot tienneet kautta aikojen. Mutta yhtä selvää on, että kansalaisyhteiskuntaan sisältyy lukuisia mahdollisuuksia tuhoisien konfliktien estämiseksi. Niitä perustellaan usein Gordon Allportin kuuluisalla kontaktihypoteesillä. Sen mukaan esim. eri etnisiin ryhmiin kuuluvien ihmisten yhteistoiminnallisella kanssakäymisellä on tiettyjen ehtojen vallitessa myönteisiä vaikutuksia. Yhteistoiminnalla pitää olla yhteiset päämäärät. Kansalaisyhteiskunnan vakiintuneilla järjestöillä on mahdollisuuksia solmia tällaisia siteitä keskenään. Siten hyvin institutionaalistunut laaja järjestökenttä lisää yhteisiin päämääriin suuntautuvan yhteistoiminnan mahdollisuutta. Jos eri ryhmiin kuuluvat ihmiset arkipäivän kanssakäymisessään tuntevat toisensa ja oppivat luottamaan toisiinsa, viedään pohjaa pois ryhmän olemuksellistamiselta siinä merkityksessä kuin yllä asiaa tarkasteltiin. Kontaktipohjaista ryhmien kanssakäymistä voidaan edistää monilla toimenpiteillä, kuten järjestämällä kontakteja ja tukemalla niitä taloudellisesti. Kontaktipintojen edistäminen on tehokasta monikulttuurisuusstrategiaa.
Chirot ja McCauley ehdottavat, että kansalaisjärjestöt voivat auttaa tehokkaasti myös selkkausten rauhanomaista ratkaisua. Tästä on selkeätä näyttöä mm. kokeiluista, joissa muodostettiin paikallisia kansalaisyhteiskunnan monikulttuurisia ryhmiä ja annettiin niille myös resursseja paikallisten elämisen mahdollisuuksien parantamiseen. Yhdessä toimiminen loi luottamusta ja konfliktit väistyivät. Ilman paikallista toimivaa tasa-arvoista kansalaisyhteiskuntaa valtioiden hyvää tarkoittavat toimenpiteet jäävät helposti tehottomiksi. Tekijät yleistävät, että ”luultavasti millään muulla väliintulolla ei ole parempia mahdollisuuksia lieventää konfliktia paikallistasolla”. He kuitenkin tähdentävät valtion ja kansalaisyhteiskunnan oikean tasapainon merkitystä.
Chirotin ja McCayleyn kirja on erittäin suositeltavaa luettavaa jokaiselle. Kirja perustuu aihepiiriä koskevaan oppineisuuteen ja suureen määrään tutkimuksia. Teksti on selkeää ja käsittelytapa johdonmukainen. Kirjan tarkastelutaso on yleinen, mutta samalla lukuisin esimerkein havainnollistava. Kirjan tärkeitä opetuksia on muun muassa muiden olemuksellistamiseen liittyvät vaarat. Kirja antaa tärkeän näkökulman myös kansalaisyhteiskuntaan.
Esa Konttinen
