Suomen hallituksen kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma tilasi vuonna 2004 aktiivista kansalaisuutta ja sen elinikäistä oppimista koskevan pohjoismaisen selvityksen. Nordiska initiativ for aktivt medborgarskap utgående från principen om livslång lärande -nimisen selvityksen kirjoitti aikuiskasvatuksen asiantuntija, Svenska Studiecentralin rehtori, Björn Wallén. Kirja julkaistiin Kansanvalistusseuran aloitteesta myös suomeksi. Wallén lupaa johdattaa lukijan aktiiviseen kansalaisuuteen ja kansalaiskasvatukseen, eritellä näiden käsitteiden ilmenemistä Pohjoismaissa sekä tarjota niistä käytännön esimerkkejä kasvatustyön avuksi. 

Wallénin kirja rakentuu deliberatiivisen demokratian ja aktiivisen kansalaisuuden käsitteille. Hän tarkastelee deliberatiivista demokratiaa lähinnä sen käytännön ilmentymien ja mahdollisuuksien kautta, mikä on akateemisen lukijan kannalta antoisa, ja potentiaalisesti myös uusi näkökulma. Wallén painottaa elinikäistä oppimista, ja huomauttaa John Deweyn learning by doing -ohjenuoraa seuraten, että myös demokraattisia käytäntöjä ja arvoja omaksutaan parhaiten tekemällä. Koulujen rooli aktiivisten kansalaisten kasvattajana on tärkeä, mutta Wallén korostaa, että muodollinen oppimisympäristö ei riitä, vaan arjen kokemukset harrastuksista, järjestöistä ja mahdollisuuksista vaikuttaa omaan ympäristöönsä ovat olennainen osa oppimisprosessia. Epävirallisen arkioppimisen tulisi olla mahdollista läpi elämän. 

Kyllä kansalaisuudelle toimii avauspuheenvuorona aktiiviseen kansalaisuuteen, ja antaa lukijalle  kuvan Pohjoismaissa 90-luvulta alkaen tehdystä demokratiatyöstä. Kouluttajien ja kasvattajien avuksi Wallén esittelee myös muutaman deliberatiivisen demokratian periaatteita noudattavan metodin ja toimintaesimerkin. Kirjaa voikin suositella erityisesti oppimisnäkökulman tuomiseksi demokratiateoriaan, sekä lähteeksi josta ammentaa ideoita demokratia- ja kansalaisuuskasvatukseen. Lukukokemusta häiritsee toisinaan epälooginen ja -kronologinen jäsentely. Teorian ja käsitteiden esittely on lyhyt mutta riittävä, sen sijaan teoksen pieni sivumäärä näkyy erityisesti pohjoismaisen demokratian kehitystä ja sen eteen tehtyä työtä kuvailevassa luvussa.

Deliberatiivinen demokratia ja aktiivinen kansalaisuus

Elinikäisen oppimisprosessin kautta Wallén liittää aktiivisen kansalaisuuden käsitteen tällä hetkellä pinnalla olevaan deliberatiiviseen demokratiateoriaan. Deliberatiivisen demokratiateorian juuret löytyvät John Rawlsin ja Jürgen Habermasin ajattelusta. Wallénin käsitys pohjautuu nimen omaan Habermasin teorioille, sillä hän katsoo demokratiaprosessin rakentuvan kommunikatiiviselle toiminnalle, jota ohjaavia periaatteita ovat kommunikaation julkisuus, avoimuus, perusteltavuus, sekä osallistujien poliittinen tasavertaisuus. Päätöksenteko käsitetään näin ollen prosessina, johon kaikilla on oikeus osallistua keskustelun ja kriittisen arvioinnin kautta. Toisin kuin liberalistiseen aatesuuntaan pohjautuvassa edustuksellisessa demokratiassa, jossa äänestämällä ilmaistavien poliittisten mielipiteiden ja preferenssien katsotaan muodostuvan yksityisesti, deliberatiivisen demokratiateorian keskeinen teesi on, että yksilöiden preferenssit ja mielipiteen muokkautuvat vuorovaikutuksessa toisten kanssa. 

Kirjan alkulehdillä todetaan, että Kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelmassa erotellaan aktiivinen ja demokraattinen kansalaisuus. Aktiivisella kansalaisuudella viitataan lähiympäristössä ja erilaisissa ryhmissä tai yhdistyksissä toimimiseen, kun taas demokraattinen kansalaisuus liittyy erityisesti yhteiskunnalliseen päätöksentekoon osallistumiseen. Tästä erottelusta ainakin minä kuulen suppean politiikkakäsityksen kaikuja, jotka vahvistavat liberaaliin demokratiakäsitykseen liittyvää ajatusta siitä, että demokraattisen osallistumisen on kanavoiduttava tiettyjen poliittisten instituutioiden kautta ollakseen legitiimiä. Wallén itse vaikuttaa käyttävän sanaparia aktiivinen kansalaisuus pääsihteeri Aaro Harjun määritelmän mukaisesti. Harju esitti politiikkaohjelman keskustelunavauksessaan jaon aktiiviseen yksilöön ja aktiiviseen kansalaiseen. Henkilö voi, vaikkapa penkkijalkapalloiluharrastuksensa kautta, olla aktiivinen yksityiselämässään tavalla joka ei vaikuta suoraan yhteiskuntaan tai yhteisöön. Yksilöstä tulee aktiivinen kansalainen, kun hän siirtyy yksityisestä yhteisöllisen aktiivisuuden puolelle, vaikkapa penkkifutaajasta valmentamaan uussuomalaisten nuorten jalkapallojoukkuetta. 

Wallén kuitenkin muistuttaa, että kansalaisuuden sisältö ymmärretään jo yksin Pohjoismaiden sisällä eri tavoin. Hän pyrkii avaamaan ja laajentamaan käsitettä tuomalla pöydälle Euroopan neuvoston määritelmän kansalaisuudesta, sekä esittelemällä analyyttisen työkalun, jolla hän linkittää kansalaisuuden demokratiaan ja elinikäiseen oppimiseen. Euroopan neuvoston mukaan kansalaisuus sisältää poliittisen, oikeudellisen, kulttuurisen, sosiaalisen ja taloudellisen, eurooppalaisen ja globaalin ulottuvuuden. Tanskalainen tutkija ja kansansivistystyön asiantuntija Ove Korsgaard huomauttaa, että tällaiseen laajaan kansalaisuuteen ja sen omaksumiseen on liityttävä oppimisprosessi joka jokaisen sukupolven on käytävä läpi. Oppimisprosessin analysoimiseen Korsgaard on kehittänyt aktiivisen kansalaisuuden didaktisen kolmion, joka kuvaa kolmea kansalaisuuteen liittyvää oppimisen osa-aluetta: arvoja ja ongelmia, tietoa ja ymmärrystä sekä valmiuksia ja pätevyyksiä.

Tästä analyysivälineestä Wallén nostaa esiin kansalaispätevyyden käsitteen, johon kuuluvat muun muassa vuorovaikutuskyvyt, kriittinen ajattelu, ja argumentointitaidot. Wallénin huomio on tärkeä, ja monet osallistuvan demokratian muotoja kannattavat teoreetikot, kuten John Dewey, John S. Dryzek ja Benjamin Barber, painottavat kansalaistaitojen merkitystä demokratian toteutumiselle. Julkisuudessa kansalaisten demokratiaa vastaan käytetyt puheenvuorot usein jättävät oppimisnäkökulman huomiotta leimaten kansan kykenemättömäksi tekemään vastuullisia päätöksiä monimutkaisista asioista. Vaikutuskanavien lisääntyessä on samalla lisättävä tilaisuuksia oppimiseen, valtaantumiseen ja poliittisen itsetunnon kehittämiseen, jotta poliittisen vastuun kantaminen ja käyttäminen mahdollistuu. 

Demokratia Pohjoismaissa

Taustoituksen jälkeen Wallén siirtyy Pohjoismaisen demokratiakeskustelun ja -työn kuvaamiseen sijoittaen sen samalla eurooppalaisiin kehyksiin. Kirjan perusteella aiheesta on tosin vaikea muodostaa yhdenmukaista kuvaa, sillä Wallén käsittelee pienessä sivumäärässä monia eri järjestöjen, tutkijoiden, viranomaistahojen, ja niiden yhteenliittymien raportteja, strategioita ja selvityksiä. Myös aiheiden ja dokumenttien epäkronologinen esittely hankaloittaa kokonaiskuvan muodostamista.

Pohjoismaissa 1990-luku oli aktiivista demokratiakeskustelun aikaa, esillä oli tuolloin vahvasti myös kansansivistystyön ja elinikäisen oppimisen näkökulma. Tosin elinikäinen oppiminen samoin kuin aktiivinen kansalaisuus nähtiin liberaalin aateperinnön mukaisesti lähinnä välineenä saavuttaa muun muassa pohjoismaista hyötyä, tehokas sopeutuminen työmarkkinoille sekä korkea tietoteknologian omaksumisaste. Samoilla linjoilla jatkettiin Euroopan Unionissa: Vuonna 2000 Euroopan komissio julkaisi Elinikäisen oppimisen muistion, jonka tarkoitus oli tuottaa alkusysäys kansalaiskeskustelulle siitä, kuinka elinikäinen oppiminen voi edistää aktiivista kansalaisuutta ja työllistymistä. Elinikäisen oppimisen ja demokraattisen kansalaisuuden vahvistamiseen pyrittiin myös Euroopan neuvoston käynnistämän Education for Democratic Citizenship (EDC) koulutusprosessin kautta. Lisäksi Euroopan neuvosto nimesi vuoden 2005 kansalaiskasvatuksen teemavuodeksi. 

EU:n painotuksissa näkyy Wallénin mukaan yksilön oikeuksien ja vapauksien korostaminen, pohjoismaisessa näkökulmassa on mukana yhteisöllisyys ja idea kommunitaarisesta demokratiasta. Tästä perspektiivistä kansalaisuuskasvatus näyttäytyy välineenä, jolla kärjistetysti ilmaisten pyritään muokkaamaan yksilöitä kansalaisiksi, jotka liberalististen ihanteiden mukaisesti kykenevät ottamaan vastuun omasta elämästään. Konkreettisesti tämä vivahde on havaittavissa esimerkiksi työllisyysaspektin korostamisena ja työmarkkinaosapuolten kuulemisena toisinaan jopa muiden kansalaisjärjestötoimijoiden kustannuksella. Aktiivisen kansalaisuuden tukeminen pitäisi Wallénin mukaan ymmärtää kuitenkin myös demokraattisena arvona sinänsä. Hän huomauttaakin päätelmät -luvussa, että toisin kuin menneinä vuosina, demokratiakoulutusta ei tule kuitata sillä, että ihmisille kerrotaan kuinka edustuksellinen demokratia ja sen instituutiot toimivat. Edustuksellisen demokratian painottaminen koulutuksessa on Wallénin mukaan kostautunut osallistumisen tilojen ja välineiden tarjonnan heikkoutena. 

Myös Pohjoismaiden ministerineuvosto on 2000-luvulla reagoinut keskusteluun lukuisin toimintasuunnitelmin, valiokunnin ja strategioin. Näiden tärkeimpänä antina Wallén näkee  pohjoismaisen aikuisten oppimisverkoston (Nordisk Nätverk för Vuxnas Lärande, NVL) perustamisen. Pohjoismaat yhdistäville toimille on tarvetta, sillä Wallénin esittelemän, aktiivista kansalaisuutta nuorten parissa kartoittaneen CIVICS-tutkimuksen tuloksista käy ilmi, että vaikka pohjoismaiset nuoret tietävät politiikasta paljon, he eivät osallistu. Erityisesti Suomessa nuorten usko omiin vaikutusmahdollisuuksiin on alhainen, ja he arvioivat sosiaalisesti vastuullisen toiminnan vähemmän tärkeäksi kuin muut pohjoismaiset nuoret. Näitä tuloksia tulkitessa on tosin syytä pitää mielessä, että viime aikoina monet tutkimukset, esimerkiksi STAKESin hiljattain julkaisema tutkimus nuorten asenteista, ovat saaneet kritiikkiä osakseen suppeasta näkökulmasta osallistumiseen. Kansalaistoiminta jää tyypillisesti vaille riittävää tarkastelua. 

Muita haasteita pohjoismaiselle demokratialle nousee esiin Joensuun yliopiston tutkijan Anu Mutasen oikeusministeriölle tekemästä selvityksestä Tanskan, Ruotsin ja Norjan demokraattisista käytännöistä. Huolimatta aktiivisesta osallistumisestaan tanskalaiset vaikuttavat ennen kaikkia kuluttajina ja työntekijöinä, eivät niinkään päätöstentekijöinä. Lisäksi osallistumisessa on suuria eroja hyvin toimeentulevien ja sosiaalisesti syrjäytyneiden, sekä enemmistön ja etnisten ryhmien välillä. Norjasta löytyi samansuuntaisia havaintoja, työmarkkinat ovat etnisesti voimakkaasti jakautuneet, ja politiikka näyttäytyy kansalle median muokkaaman julkisuuden kautta. Muun muassa Jürgen Habermas on kritisoinut moderneja valtiota kansalaisten typistämisestä kuluttajiksi ja äänestäjiksi sen sijaan että he olisivat aktiivisia toimijoita poliittisessa päätöksenteossa. Kehityskulku on omiaan vaarantamaan kansalaisten itsemäärämisoikeudelle perustuvan demokratian.

Yhteenvetona Pohjoismaiden tilanteesta Wallén toteaa, että demokratiakeskustelun vaatimien demokraattisten tilojen kehittely on jäänyt yksittäisten projektien harteille. Jos deliberatiivisia käytäntöjä ei saada toimimaan, uhkana on osallistumisen polarisoituminen. Wallén esittää ratkaisuksi pohjoismaisen aivoriihen perustamista. Painopisteenä tulisi olla aktiivisen ja demokraattisen kansalaisuuden rakentaminen elinikäisen oppimisen kautta. Aivoriihen tehtävä olisi myös levittää hyviä käytäntöjä ja mobilisoida kansalaisia vaikuttamaan. Tähän suuntaan on kehittynyt esimerkiksi DemokratiSamtal eli DEMOS -prosessi, jota voi seurata NVL:n verkkosivuilla osoitteessa www.nordvux.net.  DEMOSin lisäksi kirjassa mainitaan kiinnostavia pohjoismaisia tutkimuksia, joihin deliberatiivisesta demokratiasta ja sen käytännöistä kiinnostuneen kannattaa epäilemättä perehtyä. 

Päätelmä, demokratiaa voidaan oppia

Parinkymmenen sivun luvussa Demokratiaa voidaan oppia tuodaan esiin käytännön esimerkkejä deliberatiivista demokratiaa edistävistä hankkeista ja sen toimintamalleja opettavista menetelmistä. Koska osio on suunnattu sivistystyön avuksi, olisi hyödyllistä laajentaa toimintamallien kuvausta ja kertoa esimerkkitilanteita joissa metodeja on hyödynnetty. Tosin jokaisen menetelmän kohdalla on internet-sivuston osoite, josta saa lisätietoja. Esitellyt menetelmät vaikuttavat käyttökelpoisilta ja osa varsin monipuolisesti sovellettavilta. 

On selvää, että Wallénin viitoittama elinikäisen oppimisen tie ei ole helppo kulkea. Edustuksellinen demokratia on sukupolvien ajan päästänyt meidät kansalaiset varsin helpolla, ja saanut useimmat tyytymään perusoikeuksien toteutumiseen ja äänestyskoppiin. 

Saila Tykkyläinen